Anarkistit ja toinen Tšetšenian sota

Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin venäjäksi Avtonom-lehden numerossa 30 joulukuussa 2008, englanninkielinen versio julkaistiin Abolishing the Borders from Below-lehden numerossa 35. Suomenkielinen käännös on peräisin Väärinajatelija-lehden numerosta 5 kesäkuulta 2011.

Venäjän anarkistiliikkeen kuluneen vuosikymmenen katkerin tappio oli toisen Tšetšenian sodan vastaisen kampanjan epäonnistuminen. Täydellinen voimattomuus Tšetšenian brutaalin todellisuuden edessä oli anti-autoritaariselle liikkeelle niin kova koettelemus, että toipuminen alkoi vasta kun sodan intensiivisyys oli lopulta laantunut.

Toisen Tšetšenian sodan voidaan katsoa alkaneen 26. elokuuta 1999, kun Venäjän ilmavoimat pommittivat Groznyia ja muita Itškerian osia. Separatistimieliset nettisivut julkaisivat 31. lokakuuta 2007 Dokka Umarovin1 viestin, jossa hän julisti Itškerian tšetšeenitasavallan hajotetuksi ja korvatuksi Kaukasian emiraatilla. Mielestäni sodan voi katsoa päättyneen tähän. Käytännössä se tietysti edelleen jatkuu, ja lukuisia aseellisia iskuja tehdään joka päivä. Kapinallisten tavoitteena ei kuitenkaan ole enää Itškerian kansallinen itsenäisyys, vaan koko Pohjois-Kaukasian yhdistävän teokraattisen valtion perustaminen. Tšetšenian nationalistinen vastarinta on marginalisoitu, eikä se ole enää merkittävä voima.

Toista Tšetšenian sotaa voidaan pitää jatkona yleiselle ”Pohjois-Kaukasian sodalle”, joka alkoi islamistitaistelijoiden iskusta Dagestaniin 7. elokuuta 1999. Merkittäviä islamistien iskuja oli tosin sattunut sitä ennenkin, esimerkiksi emiiri Khattabin2 isku 136. autopataljoonaa vastaan Buinakskissa 22. joulukuuta 1997. Islamistit olivat aina olleet tyytymättömiä Hasavjurtin vuoden 1999 sopimuksiin 3Islamismi on perusteiltaan epänationalistinen ideologia, joten kansallisvaltion perustaminen ei voi olla islamistien tavoite.

Lokakuun 2007 vallanvaihdos merkitsee siis yhden aikakauden loppua ja uuden alkua. Siksi nyt on hyvä tilaisuus tehdä yhteenvetoa imperialistisen Pohjois-Kaukasian sodan vastaisen anarkistisen kamppailun saavutuksista, tai pikemminkin niiden puutteesta, viimeisen kahdeksan vuoden ajalta.

 

 

Libertaari näkökulma Islamismiin

Liberaalit sodan vastustajat saattavat surra islamistien voittoa nationalisteista  tšetšenialaisen vastarintaliikkeen sisällä. Anarkistit sen sijaan seuraavat näiden kahden ryhmittymän välistä kamppailua välinpitämättömästi. Anarkisteja ei kiinnosta pienemmän pahan valinnan logiikka.

    Anarkismiin eivät voi kuulua valinnat nationalismin ja islamismin, separatismin ja  federalismin, bolševismin, fasismin ja kapitalismin tai muiden autoritaaristen järjestelmien välillä. Anarkokommunismi ei  edellytä ”oikeita olosuhteita”, ja vaikkei  sitä saavuteta yhdessä yössä, ei siihen voida pyrkiä minkään valtiojärjestelmän  puitteissa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että anarkistit kannattaisivat status quota,  vaan aina on olemassa skenaario yhteiskunnallisten konfliktien kehittymisestä  vaihtoehtoiseen, hajautettuun, hierarkiattomaan suuntaan. 

  Islamistiset käsitykset  seksuaalisesta vapaudesta ja naisten asemasta näyttävät äärimmäisen takapajuisilta, mutta joissain suhteissa islamismi on  parempi kuin moni muu nykymaailman menoa vastaan noussut autoritaarinen liike. Islamismi ei usko minkään ”kansan” tai  ”rodun” ylivertaisuuteen muihin nähden. Lisäksi se vaatii joitakin rajoituksia kapitalismille, kuten koronkiskomisen kieltoa. Islamismi korostaa sosiaalisen vastuun välttämättömyyttä, vaikkei arvostelekaan  kapitalismia tältä pohjalta. 

  Libanonissa ja  Palestiinassa islamistit voittivat sorrettujen luottamuksen sosiaalisen ohjelmansa ja periaatteellisen korruption vastustamisen ansiosta. Ulkopuolisella islamistisella tuella oli Tšetšeniassa tietty merkitys, mutta islamistien pääsyyn voitolle vastarintaliikkeen sisällä vaikutti ratkaisevasti se että islamisteilla kautta Pohjois-Kaukasian oli yhteiset tavoitteet. Tämä mahdollisti  liikkeen rakentamisen kansallisuusrajojen yli. Lisäksi kehittyneen yhteiskunnan rakenteiden romahdettua islam tarjosi arkaaisemman pohjan yhteiskuntajärjestykselle, aivan kuten Afganistanissa 1990-luvulla ja Somaliassa nyt.

  Nykyään islamin ylistäminen ja jopa  islamiin kääntyminen on muotia länsimaisten vasemmistolaisten keskuudessa (eikä vain vasemmistolaisten). Myös pyrkimyksiä islamin ja anarkismin yhdistämiseksi esiintyy, mutta niihin on syytä suhtautua varauksella. Islam ei tietenkään ole  sama asia kuin islamismi. Ensimmäinen  on ikivanha uskonto, joka sallii laajan tulkintaskaalan, jälkimmäinen moderni ideologia, jonka edellyttää huomattavasti yhdenmukaisempaa tulkintaa. Islam on kuitenkin suurista maailmanuskonnoista ainoa, jonka on perustanut poliitikko. Tämä seikka tekee islamista suhteellisen uudenaikaisen. Se soveltuu huomattavasti paremmin valtionhallintoon kuin muut vanhat uskonnot. Jos anti-autoritaarisen islamin luominen jonakin päivänä onnistuisi, olisivat sen uskonnolliset tulkinnat hyvin  kaukana islamismista.  

  Anarkistien tulee kuitenkin varoa suistumasta islamismin demonisointiin. Islamismi ei ole enemmän eikä vähemmän vaarallinen tai julma kuin muutkaan autoritariset ideologiat. ”Islamismi on fasismia” on naurettava väite. Silti tämänkaltaisia väitteitä voi kuulla mitä erilaisimmilta  tahoilta, vallanpitäjistä jopa anarkisteihin  ja kaikkiin muihin siltä väliltä. Moderni islam ei toki ole kehittynyt tyhjiössä. Siihen ovat vaikuttaneet niin fasismi, sosialismi kuin muutkin länsimaiset ideologiat. Se ei kuitenkaan ole näistä minkään alakategoria, vaan itsenäinen ideologia, jonka puitteissa ovat mahdollisia hyvin monenlaiset  yhteiskuntarakenteet Saudi-Arabian absoluuttisesta monarkiasta Iranin teokraattiseen tasavaltaan.

  Islamismi ei myöskään tarkoita samaa  kuin wahhabismi. Kaikkien islamistien  keskeinen inspiraation lähde on Iran, jossa vallalla on wahhabismin sijaan islamin  shiialainen suuntaus. Islamismi on siis moderni ideologia (tai jopa ideologioiden  kokonaisuus), joka ei sellaisenaan vastaa  mitään uskonnon muinaisista suuntauksista. Saudi-Arabiassa 1700-luvulla syntynyt wahhabistinen liike on epäilemättä yksi nykyislamismin lähteistä, mutta yhtämerkittävä on esimerkiksi Egyptissä vuonna 1928 perustettu Muslimiveljeskunta ja sen keskeisen ideologin Sayyid Qutbin  opetukset.

  Tulemme epäilemättä edelleen kamppailemaan samoilla kentillä kuin islamistit, sillä he ovat monilla entisen Neuvostoliiton alueilla ainoita, jotka voivat haastaa korruptoituneiden viranomaisten despotismin. Tässä tilanteessa olisi suuri virhe pitää islamismia suurempana pahana. Syyt islamismin kannatukselle ovat selviä. Yhtä lailla olisi virhe kaavailla minkäänlaista  taktista liittolaisuutta islamistien kanssa. Huolimatta pinnallisesta kapitalismin kritiikistään nykyislamismi ei ole edes feodaalinen, vaan täysin porvarillinen liike teokraattisella kuorrutuksella. 

  Asiat eivät parane yhtään, jos korruptoituneet neuvostojohtajat korvataan islamisteilla Keski-Aasiassa tai Pohjois-Kaukasuksella. Viiden tuhannen vuoden historia on osoittanut, ettei mikään uskonto voi pelastaa ihmistä siltä moraaliselta rappiolta, joka väistämättä seuraa yksien vallasta toisten yli.

 

 

Kuka voitti toisen Tšetšenian sodan?

Jätän tietoisesti nimittämättä Pohjois-Kaukasian islamisteja wahhabiiteiksi, koska se olisi yksinkertaistavaa. Itse Dokka Umarov  katsoo olevansa Tšetšeniassa yleisen sufilaisen islamin tradition seuraaja. Toisaalta nimenomaan wahhabistisella ryhmittymällä oli myös merkittävä rooli konfliktissa, erityisesti tšetšenialaisen yhteiskunnan jakautumisessa kahtia toisen sodan  aikana.

  Federaation sotamenestyksen kannalta keskeisessä asemassa oli Ahmat Kadyrovin 4 henkilö. Kadyrov oli Itškerian suurmufti ja hän ajoi sufi-koulukunnan intressejä wahhabistien kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan. Kun hänet vuodesta 1998 alkaen yritettiin toistuvasti murhata, kävi selväksi, etteivät Kadyrov ja wahhabistien voimistuminen mahtuneet samaan maahan. Venäjän federaatio sai näin arvokkaan liittolaisen. Mashadov 5 ja puolisekulaari hallinto puolestaan välttelivät suoraa konfliktia islamistien kanssa. 

    Toisen sodan  alettua Mashadov ja nationalistinen vastarintaliike eivät enää voineet kieltäytyä avoimesta yhteistyöstä islamistien kanssa. Ystävyys osoittautui huomattavasti  hyödyllisemmäksi jälkimmäisille. Asema kahden tulen välissä oli nationalisteille  äärimmäisen haitallista, ja tosiasiassa he  menettivät vaikutusvaltansa jo kauan ennen Mashadovin murhaa 8. maaliskuuta  2005. Maanalaisen taistelun aikana Mashadov tuomitsi Basajevin ja muiden islamistien toiminnan siviiliväestöä vastaan, mutta ei varsinaisesti tehnyt mitään puuttuakseen siihen. Mashadov tuskin olisi  voinutkaan estää Basajevia, ja toisaalta  Basajev oli kätevä pelote, jota Mashadov saattoi aina vilauttaa koko maailmalle: ”Jos  ette halua neuvotella minun kanssani, joudutte neuvottelemaan hänen kanssaan.”

  Kadyrov vanhemman oli huomattavasti helpompi suostutella sotaherroja antautumaan kuin federaation edustajien,koska hän itse oli elävä esimerkki mahdollisuuksista, joita federaation puolelle vaihtaminen tarjosi kenelle tahansa. Alu  Alhanov 6, Kadyrov vanhemman seuraaja presidenttinä, oli viimeinen Dudajevin vastaisen vuoden 1994 opposition edustaja, jolla oli merkittävä virka Tšetšeniassa. Siitä lähtien, kun Kadyrov nuorempi 7 syrjäytti Alhanovin, kaikki tasavallan hallinnon virat täytettiin entisillä vastarintataistelijoilla. Tämän jälkeen Kadyrov saattoi pyrkiä täyteen hegemoniaan, tavoitellen kaikkien Venäjän federaation elinten vaikutusvallan eliminointia Tšetšeniassa. Erikoisjoukkojen ”Vuoristolainen”-  osaston entisen komentajan Movdavi Baisarovin häikäilemätön teloitus Moskovan keskustassa vuonna 2006 ja Sulim Jamadajevin erottaminen puolustusministeriön  erikoispataljoona Vostokin komentajan virasta elokuussa 2008 osoittavat, että Kadyrov pystyy saamaan haluamansa. (Artikkelin ensimmäisen version julkaisemisen  jälkeen Jamadajev murhattiin Dubaissa. Emiraattien poliisi on etsintäkuuluttanut murhaan liittyen useita Kadyrovin lähipiiriin kuuluvia, mutta Venäjällä heillä ei ole  mitään syytä huoleen).

Koska Kadyrovin liittolaiset ovat mukana myös törkeissä ja väkivaltaisissa tšetšenialaisten liikemiesten kontrolloimien yritysten kaappauksissa Tšetšenian ulkopuolella, Kadyrovin ja  Venäjän federaation suhteita ei voi kuvata  21. vuosisadan käsittein, vaan ne kehittyvät feodaalisen tsaari-ruhtinas-mallin mukaan. Ruhtinaan, eli Kadyrov nuoremman,  annetaan tehdä Tšetšeniassa mitä tahansa alkaen yksityisistä kidutusvankiloista, joita hän hallinnoi. Federaation vallan vaikutus on Tšetšeniassa epäilemättä jopa heikompi kuin Dudajevin aikana. Tuolloin tasavallassa oli vielä toimintakykyinen oppositio, ja ajoittain Dudajev kontrolloi  ainoastaan pääkaupunkia. Tšetšenian nationalistien oli luovuttava muodollisesta  suvereniteetista ja itsenäisestä ulkopolitiikasta, mutta vastineeksi he saivat ”oman” tasavaltansa sisällä valtaa, josta toiset Venäjän federaation alueiden johtajat voivat vain haaveilla.

Nykyään Tšetšenia on äärimmäisen autoritaarinen maa, ja Kadyrovin todellista kannatusta on mahdoton arvioida. Suuri osa vaikutusvaltaisista sotaherroista piileskelee yhä tasavallassa, mikä osoittaa, ettei vastarinta ole täysin menettänyt kannatustaan. On kuitenkin selvää, että merkittävä osa väestöstä tukee Kadyrovin politiikkaa ristiriidoista huolimatta. Tämä selittyy ensinnäkin sillä, että sekä aineelliset elinolot että turvallisuustilanne ovat paremmat kuin kummankaan itsenäisyyden kauden aikana (vuosina 1991–1994 ja 1996–1999). Toiseksi Kadyrov nuoremman on

onnistunut osoittaa, ettei hän ole pelkkä marionetti, ja että hän tietyssä mielessä jatkaa nationalistista projektia. Tšetšenia on tätä nykyä yksi etnisesti homogeenisimmista alueista Euroopassa, ja sekä siviili- että sotilasvalta on siellä täydellisesti  takkinsa kääntäneiden entisten separatististen nationalististen käsissä. Kun Venäjällä koittaa seuraava valtion keskusvallan heikkenemisen sykli (mikä varmasti tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin), ei enää mikään voi pidätellä Tšetšeniaa  Moskovan alaisuudessa. 

Kaikki tämä vehkeily on anarkistien kannalta tietenkin vähämerkityksistä.  Panttivankien ottaminen ja kilvoittelu federaation ja vastarinnan välillä, sekä se,  kumman lopulta onnistuu tappaa enemmän, ovat vain yksityiskohtia yleisessä verisessä tragediassa. Sata kuollutta Dubrovkassa ja 300 kuollutta Beslanissa ovat vain pisara kymmenien tuhansien tapettujen ja vammautettujen meressä. Sota on aina verinen ja vailla periaatteita, ja pelisäännöistä voidaan onnistua sopimaan vain tilanteessa, jossa kaikki osapuolet hyötyvät niistä. Toisen Tšetšenian sodan tapauksessa yksikään osapuolista ei pyrkinyt sopimaan säännöistä, minkä johdosta kaikki ovat vastuussa tapahtuneesta.

Jopa se, mitä tapahtui Buinakskissa, Volgonskissa, Moskovassa ja Rjazanissa elokuun 31. ja syyskuun 22. välillä 1999,  on yleisesti ottaen toisarvoista. Tapahtumien kulusta suuri osa on hämärän peitossa, erityisesti Rjazanin tapauksessa, ja  mikäli me voitamme (ja todennäköisesti vain siinä tapauksessa), kaikki tullaan tutkimaan. Tarinan ”vaihtoehtoinen versio”  on kuitenkin hyvin puutteellinen, ja allekirjoittanut on sivumennen sanoen sitä mieltä, että tapahtumat olisivat kulkeneet samaan suuntaan ilman kyseisiä iskuja. Yleinen mielipide ei missään tapauksessa olisi voinut lopettaa ensimmäistä Tšetšenian sotaa. Sen lopetti vastarinnan sotamenestys. Vuonna 1999 federaatio olisi  voinut rauhassa aloittaa sodan ilman  pommi-iskujakin.

Kuka siis voitti? Epäilemättä takinkääntäjänationalistit voittivat. He eivät  heidän todellinen vaikutusvaltansa on  suurempi kuin nykyaikaisella keskivertopoliitikolla, jota sitovat kansainväliset sopimukset. Epäilemättä myös federaation  vallanpitäjät voittivat, samoin tšekistien klikki 8, joka viimeisen kahdeksan vuoden aikana on kahminut käteensä vallan Venäjällä. Heidän oli toki luovutettava valta Tšetšeniassa entisille nationalisteille, mutta ainakaan niiden ei tarvitse enää huolehtia maan yhtenäisyydestä. 

Eräässä mielessä myös islamistit voittivat.  Heillä ei tietenkään ole mahdollisuuksia toteuttaa poliittisia pyrkimyksiään Venäjällä seuraavien vuosikymmenten aikana, mutta ainakin heillä on täydellinen sissivastarinnan monopoli maassa. Sotaa  käyneistä osapuolista ainoa, joka kärsi täyden tappion, oli nationalistinen vastarintaliike. Ne, jotka eivät olleet sodan osapuolia, kokivat ainoastaan menetyksiä. Sadat tuhannet henkisesti ja fyysisesti vammautuneet ihmiset välittävät sodan  traumat lapsilleen ja lapsenlapsilleen.

 

Tšetšenian vallankumouksen opetukset

Tšetšenian tapahtumat vuosina 1991–1994 ovat yksi esimerkki kansallisen vapaustaistelun konseptin umpikujasta. Dudajevin hallinto ei pystynyt lopettamaan väkivaltaa, ryöstelyä ja etnistä puhdistusta,joka kohdistui Terekin kasakoita vastaan. Muutkin tasavallan asukkaat, jotka neuvostovallan hajoamisen jälkeen olivat joutuneet haavoittuvaan asemaan, joutuivat vainotuiksi. Terekin kasakat olivat ainakin 1500-luvulta alkaen asuttaneet alueita, joille vainahit (tšetšeenit ja inguušit) oli-vat asettuneet vasta 1950-luvulta lähtien.


Olisi alimitoittettua nimittää Tšetšenian hallinnon vaihtumista vuonna 1991 vallankaappaukseksi. Itse asiassa Tšetšeniassa tapahtui oikea vallankumous, luultavasti perustavanlaatuisin kaikista entisen itäblokin maissa vuosina 1989–1991 tapahtuneista. Keski-Euroopassa ja erityisesti Neuvostoliitossa vaihdokset olivat monella tavoin nomenklatuuran edustajien itsensä järjestelemiä, tai ääritapauksessa oppositiointelligentsian kontrolloimia. 
Tšetšeniassa alimmat yhteiskuntaryhmät olivat huomattavasti vahvemmin mukana kuin missään muualla. Jos Dudajev lähipiireineen olikin nomenklatuuraa, vallankumouksen keskeisenä liikevoimana olivat yhteiskunnan kaikkein marginalisoituneimmat ryhmät: karkoituksissa kärsineet vanhukset, työttömät ja maalaisnuoriso. 


Tätä selittää neuvostovallan erityisluonne Tšetšeniassa. Korkeimmissa tasavaltojen viroissa tasapaino kansanryhmien välillä oli turvattu, mutta näin ei ollut keskitasolla, teknisissä ammateissa, joihin tšetšeeneillä ei juurikaan ollut mahdollisuuksia päästä. Näin ollen, huolimatta kapeasta neuvostomyönteisestä nomenklatuura- ja intelligentsiaryhmästä, tšetšeenien suuri enemmistö toimi maataloudessa ja kaupunkitalouden alimmilla portailla. Tämä johtui korkeasta syntyvyydestä (joka epäilemättä oli osittain seurausta karkotusten aiheuttamasta kollektiivisesta traumasta) sekä rajoitetuistamahdollisuuksista. Lisäksi 1980-luvun puolivälistä lähtien yhä useampi tšetšeeni toimi talouden marginaalisilla ja rikollisilla alueilla. Nämä ihmiset eivät koskaan olleet saaneet neuvostovallalta mitään, ja heillä oli täysi syy vihata kaikkia, jotka tavalla tai toisella sopeutuivat järjestelmään.

Vuonna 1991 koitti takaisinmaksun aika, ja kaikki mahdollisuudet siihen käytettiin hanakasti. Etnisyydeltään muiden kuin tšetšeenien lisäksi maasta pakeni suurin osa entisestä intelligentsiasta. Konflikti ei ollut luonteeltaan ainoastaan kansallinen. Kyseessä oli etnisten vastakkainasettelujen lisäksi myös ristiriita proletariaatin ja entisten nomenklatuuran ja intelligentsian edustajien välillä sekä maalaisten ja kaupunkilaisten välillä. Koska neuvostovalta ei ollut antanut vallankumouksellisille mahdollisuuksia modernin valtion hallinnassa tarvittavien taitojen hankkimiseen, seurasi Tšetšeniassa yhteiskunnan demodernisaatio. Nykyaikaiset rakenteet korvattiin arkaaisemmilla (uskonto, klaani). Yhdistettynä moderniin kapitalismiin vanhat rakenteet toteutuivat kuitenkin korruptoituneessa muodossa. 
Esimerkiksi vanhassa vuoristolaisyhteisössä orjuus (jota ei oikeastaan edes tulisi nimit-tää siten) oli eräänlainen sosiaaliturvan muoto niille, jotka olivat haavoittuvassa asemassa vailla perheen tai suvun tukea. Nyt taloudellisten intressien mukaantulo muutti vanhastaan humaanin ”orjuuden” instituution erittäin kannattavaksi ihmiskaupaksi, joka vuosina 1996–1999 saavuttiniin merkittävän aseman, että siitä tuli ulkomaanvaluutan päälähde.  Suuri osa tasavallan silloisesta hallinnosta oli mukana bisneksessä, Novaja Gazetan tietojen mu-kaan myös Dokka Umarov (mutta ei Aslan Mashadov). 

Vuoden 1999 sodan tavoitteena ei todellakaan ollut orjien vapauttaminen, vaan ”maan yhtenäisyys”. Syynä eivät olleet myöskään tasavallan luonnonvarat, sillä Tšetšenian öljy- ja kaasuvarat eivätluultavasti koskaan voi kattaa kaikkia sodan aiheuttamia kuluja. Mutta ihmiskauppa oli yksi niistä tekijöistä, jotka käänsivät yleisen mielipiteen Venäjällä sodan kannalle ja separatisteja vastaan. Separatistit taas syyttävät usein nimenomaan venäläisiä erikoisjoukkoja Tšetšenian sisäistenkonfliktien lietsonnasta ja ihmiskaupan tukemisesta, mistä onkin jonkin verran näyttöä. 
Sen sijaan väitteitä siitä, että Basajev olisi FSB:n agentti, ei voi ottaa vakavasti, se kuuluu samaan sarjaan syyskuun 11. päivän salaliittoteorioiden kanssa. Molemmat kiistävät täysin muslimien kyvynitse organisoida toimivia liikkeitä imperialistisia pyrkimyksiä vastaan.

Mainekkaimman Tšetšeniasta emigroituneen tieteen ja politiikan toimijan, Abdurahman Avtoharovin, teorialla tšetšeenien suhteellisen antiautoritaarisesta ”soturidemokratia”-menneisyydestä ei ollut tarpeeksi vaikutusta, että se olisi suunnannut vallankumousta antiautoritaariseen suuntaan. Yksikään arkaainen antiautoritaarinen yhteiskuntajärjestelmä ei voi selviytyä, jos se on modernin kapitalismin ympäröimä. Menneisyyteen ei ole paluuta. Sinne ei tosin juuri pyrittykään. Dudajev vain halusi olla pieni Jeltsin ja Jeltsin puolestaan suuri Dudajev. Dudajev hajotti Tšetšenian parlamentin vuonna1992, ja Jeltsin teki saman Moskovassa reilua vuotta myöhemmin. Kesäkuussa 1993 Dudajev jo käski tankkien ampua kohti kaupunginhallitusta ja opposition mielenosoitusta.

Tšetšenian vallankumous on ennen kaikkea hyvä argumentti niitä marxilaisia (ja erityisesti vasemmistokommunisteja) vastaan, jotka katsovat, että materiaaliset olosuhteet ja liikkeen luokkakoostumus yksin määrittelisivät vallankumouksen kulun ja että kommunismi syntyy itsestään,kun nämä seikat ovat kohdallaan. Näin ei käy. Minkäänlainen emansipaatio ei ole mahdollinen ilman, että antiautoritaariset aatteet leviävät laajoille joukoille. Materiaalisten olosuhteisen lisäksi ideat ovat välttämättömiä. Kyse ei ole Tšetšenian ”takapajuisuudesta”. Itse asiassa Neuvosto-Tšetšeniassa teollinen tuotanto oli kehittyneempää kuin monissa muissa tasavalloissa. Neuvosto-Tšetšeniassa lähinnä venäläisistä koostuva teollisuustyöväki oli kuitenkin etuoikeutetussa asemassa suhteessapääosin maalaiseen ja ryysyläistyneeseen tšetšeeniproletariaattiin.

Tšetšeniassa ei vuosina 1991–1994 tapahtunut mitään sellaista poikkeuksellisen kauheaa, mikä olisi oikeuttanut seuranneen verilöylyn. Entisten etuoikeutettujen edustajiin kohdistuneet jälkikolonialistisetprosessit olivat paljon raaempia esimerkiksi Algeriassa ja Sansibarissa 1960-luvulla. Se, mitä Tšetšeniassa tapahtui vuosina 1991–1994 on hyvä muistutus siitä, ettei mikä tahansa vallankumous ole anarkistinen – ei, vaikka se olisi väkivaltainen, vaikka se ei olisi luonteeltaan (ainoastaan) etninen, ja sen liikkeelle panevina voimina olisivat yhteiskunnan alimmat kerrokset. 
Ensimmäisen ja kolmannen piirteen lisäksi vallankumouksessa on keskeistä, että merkittävä osa ihmisistä on omaksunut antiautoritaarisen ajattelun. Muuten Tšetšenian tapahtumien toistuminen ontodennäköistä: eri eliittiryhmien välisiä verisiä yhteenottoja ja rankaisematonta ryöstelyä, jonka uhreina ovat useimmiten juuri etniset vähemmistöt (Tšetšenian tapauksessa Terekin kasakat ja muut venäläiset sekä nogait), eivätkä vain ne.

 

 

Anarkistinen vastarinta toista Tšetšenian sotaa vastaan

Jos vuoden 1999 räjähdyksiä ei olisi tapahtunut, olisi sodanvastainen liike luultavasti ollut säälittävä. Iskujen tapahduttua sodanvastaista liikehdintää ei ollut lainkaan. Loppujen lopuksi ehti kulua neljä kuukautta sodan alkamisesta ennen kuin antimilitaristit saivat kerättyä tarpeeksi rohkeutta mennäkseen kaduille. Ensimmäisinä Moskovassa ulos astuivat anarkistit joulukuussa 1999 (muutamissa muissa kaupungeissa joitakin hyvin vaatimattomia mielenilmauksia oli jo ollut). Pian ilmaantui muitakin ryhmiä (liberaaleja ja trotskilaisia), ja kysymys yhteistyöstä tuli ajankohtaiseksi. Tässä suhteessa tapahtumat Pietarissa ja Moskovassa kehittyivät eri suuntiin.

Pietarissa kaikki katutoiminnasta kiinnostuneet sodanvastaiset ryhmät (anarkistit, liberaalit, trotskilaiset) sopivat yhteisestä sodanvastaisesta mielenosoituksesta, jossa kaikki esiintyivät omine poliittisine symboleineen. Moskovassa liberaalit vastustivat poliittisten symbolien käyttöä mielenosoituksissa, mutta iskulauseiden luonteesta (”neuvotteluja Mashadovin kanssa” eikä ”ei muuta sotaa kuin luokkasota”) johtuen viikoittainen mielenosoitus muodostui kuitenkin sävyltään liberaaliksi.

  Kysymys poliittisten tunnusten käyttämisestä on hankala, ja itse asiassa anarkistit ovat viime vuosina Moskovan yhteiskunnallisissa liikkeissä pitäneet monissa tapauksissa tehtävänään protestien autonomian suojelemista puoluepolitiikalta. Tällöin on ollut tarkoituksenmukaista jättää tunnukset kokonaan pois, mukaan lukien anarkistiset. Konfliktin ratkaisuehdotusten ollessa luonteeltaan kuitenkin ideologisia, auttaa anarkistinen symboliikka mielenosoituksissa korostamaan anarkistien ja muiden ryhmien tarjoamien ratkaisujen välisiä eroja.

Erilliset anarkistiset sodanvastaiset mielenosoitukset hiipuivat jo kevääseen 2000 mennessä, ja muutamat anarkistit alkoivat käydä viikoittaisessa liberaalissa mielenosoituksessa. Moskovan Autonominen toiminta tuli siihen tulokseen, että  viikoittaiseen mielenosoitukseen osallistumisella on vain symbolista merkitystä, koska sen pieni osallistujamäärä ei vastannut yhteiskunnassa laajalle levinnyttä sodanvastaista mielialaa (mielipidetiedustelujen mukaan Putinin toimia Kaukasuksella vastusti kantilta tai toiselta 30–50% väestöstä). Mielenosoitus on tässä tilanteessa pikemminkin oman moraalisen ylemmyyden esittämistä ympäröivälle yhteiskunnalle kuin todellinen pyrkimys lopettaa sota Pohjois-Kaukasiassa. Siksi Moskovan Autonominen toiminta alkoi etsiä vaihtoehtoisia vastarinnan muotoja. Aluksi se keräsi humanitaarista apua ja levitti tarroja, joissa oli kazanilaisten anarkistien kutsuntojenvastaisen nettisivun osoite. Myöhemmin, vuodesta 2004, se alkoi järjestää Rintamakarkurin päivä-festivaalia.

  Kun erikoisjoukkojen kaasuiskussa panttivankien ottajia vastaan Dubrovkassa kuoli yli 100 panttivankia syksyllä 2002, Moskovan sodanvastainen liike nousi viimeistä kertaa. Silloin Autonominen toiminta liittyi jälleen Moskovan sodanvastaiseen komiteaan, jota dominoivat länsimieliset liberaalit. Tämä yhteen palaaminen jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, ja  viimeinen isku sodanvastaiselle yhteenliittymälle oli se, kun Moskovan sodanvastainen komitea antoi vuoden 2004 presidentinvaaliehdokkaiden, esimerkiksi Irina Hakamadan, esiintyä mielenosoituksissaan. Sodanvastaiset mielipiteet Venäjällä ulottuvat yhteiskunnassa huomattavasti laajemmalle kuin kapeaan liberaaliin intelligentsiaan, joka tuntee vetoa Yhdysvaltoja ja uusliberalismia kohtaan, mutta tätä komitean liberaalit jäsenet eivät ymmärtäneet. Lopputuloksena oli se, että Autonominen toiminta irtisanoutui yhteistyöstä liberaalien kanssa jo toistamiseen, tällä  kertaa lopullisesti.

Emme koskaan ole olleet halukkaita tekemään yhteistyötä liberaalien puolueiden kanssa, jotka osallistuvat tai haluaisivat osallistua vaaleihin, mutta olemme aina olleet valmiita yhteistyöhön sellaisten kansalaisjärjestöjen kanssa, jotka eivät aja  minkään puolueen asiaa, vaikka järjestöjen jäsenet olisivatkin näkemyksiltään liberaaleja. Valitettavasti Moskovan sodanvastaisen komitean liberaalit eivät osanneet arvostaa puoluepoliittista riippumattomuutta.

 

 

 

Sotilaskarkurin päivä

Moskovan Autonominen toiminta valitsi jo vuonna 2001 sodanvastaisen kamppailun taktiseksi metodiksi kutsuntojen vastaisen kampanjan. Emme tietenkään kannata palkka-armeijaa, vaan vapaaehtoista antiporvarillista joukkoa, mustaa kaartia, mutta asevelvollisuuden vastustaminen yhdistää venäläisen ja tšetšenialaisen työväenluokan intressit ennennäkemättömällä tavalla. 

  Vuosittaisen, 2004 lähtien järjestetyn festivaalin nimi ”Sotilaskarkurin päivä” on tarkoitukselli-nen provokaatio. Karkurit yltävät otsikoihin Venäjällä yleensä vain, kun epätoivoiset asevelvolliset pakenevat konetuliasein  varustettuna ampuen sivullisia. Me emme voi tukea heitä, mutta ymmärtää voimme,  ja toisenlainen, rationaalisempi karkuruus

 on laajassa katsannossa ainoa oikea reaktio imperialistiseen sotaan. Valitsimme nimen tehdäksemme alusta alkaen selväksi  periaatteellisen kantamme sekä sen, että  sellaiset reformistiset vaatimukset kuin  ”palkka-armeija” tai ”neuvottelut Mashadovin kanssa” eivät tule kyseeseen. Vain määrittelemällä näkemyksemme tällä tavoin saatoimme luoda Venäjälle autonomisen anarkistisen poliittisen subjektin,  joka muuten olisi hukkunut lukuisten liberaalien ja ”vasemmistolaisten” ryhmittymien (joiden vasemmistolaisuus on usein kyseenalaista) joukkoon.

    Sotilaskarkurin päivästä tuli menestys.Alun perin tavoitteena ei ollut aloittaa perinnettä, mutta vuonna 2009 tapahtuma  järjestettiin jo viidettä kertaa. Tuolloin  festivaali pidettiin Nižni Novgorodissa. Ensimmäistä kertaa se järjestettiin Moskovan ulkopuolella vuonna 2008, Kirovissa. Sotilaskarkurin päivän mallin mukaan alettiin pian järjestää muitakin kaupunkienvälisiä anarkistitapaamisia. Musta Pietari aloitti vuonna 2004, vuonna 2006 järjestettiin Libertaarifoorumi ja vuonna  2008 Gender-festivaali. Lopulta tällaiset tapahtumat korvasivat muodolliset anarkistijärjestöjen kokoukset keskeisenä tapana tavata muiden kaupunkien aktivisteja.

  Venäjän anarkistinen liike muuttui perustavanlaatuisesti. Jokaisen Sotilaskarkurin  päivän jälkeen ihmiset ovat epäilemättä  olleet huomattavasti voimaantuneempia kuin jokaviikkoisen mielenosoituksen jälkeen. Ainakin tältä osin uusi taktiikka oli  menestys.

  Vaikka myöhemmin Sotilaskarkurin päiväksi nimetty toimintapäivä vuonna 2004 järjestettiin tšetšeenien ja inguušien  karkotuksen 60. muistopäivänä, sodanvastainen teema väistyi taustalle, ja vuonna  2008 Kirovissa festivaali oli käytännössä  ensisijassa antimilitaristinen. Tšetšenian konfliktin intensiteetti on ollut laantumassa jo vuosien ajan. Mitä vähemmän kaukaisista iskuista uutisoidaan, sitä vähemmän anarkistit tai ketkään muutkaan yhteiskunnassa vaivaavat aiheella päätään.

  Paradoksaalisesti häviö sodanvastaisessa  kamppailussa on avannut uusia toimintamahdollisuuksia. Kun Pohjois-Kaukasian  konflikti ei enää ole otsikoissa, anarkistit voivat käyttää aikansa hedelmällisemmissä puuhissa kuin sodanvastaisessa kampanjassa, joka oli alun alkaen tuomittu  epäonnistumaan. Kampanja oli epätoivoinen siksi, että sillä väestön ”merkittävällä vähemmistöllä”, joka vastustaa sotaa, ei ole mitään merkitystä niin kauan kun ei ole mitään poliittista infrastruktuuria, jolla ihmisiä voisi organisoida vastarintaan.  

 

Sodanvastaisen kampanjan tappio

Sen paremmin anarkisteilla kuin muillakaan sodanvastaisilla ryhmillä ei ole tarvittavia vastarinnan rakenteita. Perestroikan aikana anarkistinen liike sitoi kohtalonsa yleiseen demokratialiikkeeseen eikä osannut varautua Jeltsinin petoksen nopeuteen ja röyhkeyteen. Liberaalien hyväksi on sanottava, että fiksuimmat heistä tajusivat, mitä oli meneillään jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen Tšetšenian sodan alkamista. Kun liberaalit olivat kuitenkin vuosia rakentaneet tukea nomenklatuuran valheellisen demokraattiselle ryhmittymälle, massat joko pysyivät sen takana tai vaipuivat täydelliseen poliittiseen apatiaan  yrittäessään selviytyä 90-luvun alun taloudellisen shokkihoidon aikana. 

  Kurssin  muuttaminen oli jo myöhäistä, ja anarkistit, ”demokraattiset vasemmistolaiset” ja ”vastuuntuntoiset liberaalit” jäivät vaille massojen kannatusta. Tämä kävi selväksi jo ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana. Tuolloin oligarkit syytivät omistamissaan joukkotiedotusvälineissä sodanvastaista propagandaa yrittäen kiristää Jeltsiniltä osinkoja yleisen mielipiteen uhalla. Sodanvastaiset mielenilmaukset olivat silti ponnettomia. Ylipäätään historia tuntee tuskin  lainkaan tapauksia, joissa imperialistinen sota olisi saatu pysäytettyä yksin imperialististen maiden kansalaisten voimin. Kun imperialismin vastainen liike on voittanut (esim. Vietnamissa), suurin panos on tullut sissien taholta.

    Tšetšeniassa vastarintaliikkeen voitto ensimmäisessä sodassa oli ennennäkemätön ihme, eikä siis ollut mitenkään yllättävää, ettei se voinut toistua seuraavassa sodassa. Vastarinnan tappiolle oli laskettu perusta jo vuonna 1996, kun Itškerian hallituksen ei onnistunut Hasavjurtin neuvotteluissa saada Venäjää tunnustamaan itsenäisyyttä. Huolimatta hämmästyttävästä  voitosta taistelussa Groznyista, vastarinnan ei onnistunut diplomatian tasolla saavuttaa juuri mitään. Tämän ymmärsivät luultavasti sekä Mashadov että Basajev, joista vain jälkimmäinen päätti jatkaa sotaa. Mashadov ymmärsi, että vastarinnan panokset oli käytetty loppuun. Hän ehkä toivoi, että jokin ihme saisi Venäjällä ai- kaan sellaisen kriisin, että maa romahtaisi  ja Itškerian itsenäisyyden vahvistaminen muiden maiden tunnustuksella tulisi mahdolliseksi. Mutta ihmettä ei tapahtunut.

    Nyt kun konflikti on menestyksekkäästi ”lokalisoitu” (siihen ottavat osaa pääasiassa vain asevoimien paikalliset rakenteet), on muiden Venäjän federaation asukkaiden osuus kuolleista pieni, ja asevelvollisten osuus vielä pienempi. Joukko tiedotusvälineiden tehokkaan kontrollin ansiosta sota on lähes kadonnut TV-ruudusta, ja suurin osa väestöstä pitää sitä  jo täysin päättyneenä. Vastarinnan ainoa toivo on jokin globaali kriisi, joka tyrehdyttäisi rahavirran federaation budjetista  paikalliselle eliitille. Nykyinen globaali energiakriisi kuitenkin vain vahvistaa Venäjän federaation vaikutusvaltaa, sillä sen öljy- ja kaasuvarat ovat valtavat.

  On kuitenkin kunnioitettava Pietarin anarkistien sinnikkyyttä järjestää lähes kahdeksan vuoden ajan tauotta sodanvastaisia mielenosoituksia. Ajoittain niihin osallistui alle kymmenen henkilöä, ja koko toiminta vaikutti turhalta masokismilta,  mutta sitten mielenosoittajien määrä alkoi kasvaa. Vuosien 2004 ja 2007 välisenä aikana niihin osallistui säännöllisesti kymmeniä ihmisiä, joista toisinaan 90% oli anarkisteja. Pietarin anarkistien onnistui  vallata kaupungista tila, joka oli viikoittain  avoinna kenelle tahansa, joka halusi tulla keskustelemaan anarkistien kanssa tai ostaa anarkistisia lehtiä ja kirjallisuutta.  

  Se vaati paitsi sinnikkyyttä, myös joitakin uhrauksia. Mielenosoitusta jouduttiin puolustamaan useammin kuin kerran väkivalloin, ensin kepein ja myöhemmin myös veitsin. Lopulta eräs alusta saakka mukana ollut aktiivi joutui lähtemään Venäjältä, kun viranomaiset alkoivat käyttää yhtä itsepuolustustapausta syynä repressioon koko liikettä vastaan.

  Pietarin sodanvastaisen liikkeen pahimmat ongelmat eivät loppujen lopuksi johtuneet sen taktiikoista, vaan näkemyseroista, jotka jakoivat ja lopulta tuhosivat entisen Neuvostoliiton sen hetkisistä anarkistiliikkeistä vanhimman, Pietarin  anarkistiliigan (Питерская Лига Анархистов, PLA). Se oli vuosien ajan ollut aktiivisin Anarkististen liikkeiden liiton  (Ассоциация Движений Анархистов, ADA) osasto. ADA puolestaan oli jonkin aikaa IFA:n jäsen (IAF/IFA International  of Anarchist Federations). 

  Alunperin Pietarin sodanvastaiset mielenosoitukset eivät olleet PLA:n, vaan ”yksittäisten anarkistien” järjestämiä.PLA:n jäsenet ja näkemykset olivat niissä kuitenkin silmiinpistäviä, mikä seikka  vahvistui ajan kanssa. PLA oli aina vastarintaliikkeen kannalla (vaikka kritisoikin  sitä siviileihin kohdistuvista hyökkäyksistä), ja PLA ajoi Putinin vastaisten voimien yhteenliittymistä asenteella ”hankkiudutaan ensin eroon niistä, ja selvitetään sitten välit keskenämme”. Moskovan  Autonominen toiminta ei koskaan kannattanut moista ”ekumeenisuutta”. Meidän perusnäkemyksemme oli se, että kukaan ei kannattaisi meitä, ellemme pystyisi tarjoamaan todellista vaihtoehtoa vallitsevalle järjestykselle. Kun joskus teimme  yhteistyötä muiden sodanvastaisten ryhmien kanssa, tapahtui se vain, jos meillä oli mahdollisuus esittää anarkistinen vaihtoehto imperialistisille sodille: kummankin puolen proletariaatin veljeyttä ja nousemista hallitsijoitaan vastaan.

  PLA:n näkemys on osittain oikeutettu, sillä vuonna 1994 nimenomaan federaation joukot aloittivat laaja joukkoteurastuksen. Tšetšenian sisäinen konflikti oli alka-nut jo paljon aiemmin, mutta Jeltsin nosti sodankäynnin aivan uudelle tasolle. Jotta ihmiset saisi vakuuttuneiksi vaihtoehdon olemassaolosta, on se esitettävä. Ihmisestä, joka seuraa sivusta yhteisrintamaa, näyttää helposti siltä, etteivät protestoijat tiedä itsekään, mitä haluavat. Nyt Venäjän koko oppositio on hajoamassa, ja vain anarkisteilla menee hyvin. Tämä kertoo siitä, että olimme oikeassa pitäessämme kiinni omasta näkemyksestämme Tšetšenian sodasta. Jos anarkistit olisivat alkaneet liittyä johonkin ”yhteisrintamaan” vuonna 2000, meitä ei olisi enää olemassakaan.

 

Tappio ei merkitse taistelun loppua

Huolimatta siitä, että suurin syyllinen konfliktin eskaloitumiseen oli nimenomaan Venäjän hallinto, Moskovan Autonominen toiminta ei milloinkaan voinut tukea Tšetšenian vastarintaliikkeen nationalistisia tai islamistisia aineksia. Me ehdotimme aina kolmatta vaihtoehtoa, konfliktin kummankin puolen proletariaatin liittymistä yhteen johtajiaan vastaan. Tällainen kolmas vaihtoehto kuitenkin käytännössä  puuttui ensimmäisen sodan alkamisen jälkeen. Tšetšeniassa ihmisten aika ja energia kuluivat hengissä säilymiseen eivätkä  riittäneet hallintoa vastaan nousemiseen.

  Ihmisten katoamisia vastaan kamppaileva  liike on nykyään jossain määrin tällainen kolmas voima. Se koostuu lähinnä aseistamattomista naisista. (Pohjoiskaukasialaisen perinteen mukaan miehet eivät voi säilyttää kasvojaan, jos he pyytävät vallanpitäjiltä jotain ilman asetta.) Mahatškalan, Dagestanin pääkaupungin, asukkaiden toiminnan talvella 2007–2008 voi myös  nähdä edustavan kolmatta vaihtoehtoa. Kaupungin infrastruktuuri romahti paikallishallinnon korruption takia, ja asukkaat rakensivat barrikadeja kaikesta päätellen täysin omaehtoisesti. Vaikka tällaisia antiautoritaarisia aloitteita on nähty Pohjois-Kaukasuksella jo vuosien ajan, on Venäjän anarkistiliike valitettavasti osoittautunut  liian heikoksi voidakseen liittoutua noiden ryhmien kanssa. Kolmas esimerkki on Beslanin äitien liike, joka koostuu vuoden 2005 panttivankikriisin ja siitä seuranneen joukkoteurastuksen uhrien sukulaisista. Koska yleisen poliittisen tilanteen takia on  kuitenkin mahdoton saada vastuuseen niitä, jotka panivat alulle tankkihyökkäyksen  panttivankeja täynnä olleeseen kouluun, on liike ajautunut vallanpitäjien kannalta täysin harmittomaan puolirasistiseen ingušetialaisvastaisuuteen.

  Koska kolmatta voimaa ei ole, houkuttelee vastarintaliikkeen kannattaminen  radikaaleja. Ovathan parrakkaat, rynnäkkökivääreillä varustetut taistelijat paljon coolimman näköisiä kuin vanhat naiset, jotka kantavat kadonneiden poikiensa kuvilla varustettuja kylttejä. Lopulta jotkut Pietarin anarkistiliigan (PLA) jäsenet löysivät yhteisen sävelen arabi- ja venäläisvastaisen rasistin, Boris Stomahinin, kanssa. Hän on parhaillaan istumassa viiden vuoden vankeusrangaistusta mm. ”ihmis-ryhmän ihmisarvon halventamisesta heidän kansallisuutensa takia”. Tähän rikokseen hän on varmasti syyllistynytkin, mikä  ei tietenkään tarkoita, että hän ansaitsisi vankilatuomion. Mielestäni hänen olisi sietänyt vain saada kunnolla turpaansa.

  Venäläisvastaisuus (tai russofobia, kuten tätä asennetta kutsutaan Venäjällä) on,  jos nyt ei väistämätön, niin ainakin looginen seuraus nationalistisen tai islamistisen vastarinnan tukemisesta. Sen seurauksena Pietarin anarkistit hajaantuivat eri teille, ja säännöllistä sodanvastaista mielenosoitusta jäivät pitämään vain ne, jotka eivät kannattaneet internationalismia eivätkä lopulta anarkismia ylipäätään. Jotkut pietarilaiset toverit arvostelivat meitä siitä, että emme Moskovassa kiinnittäneet tarpeeksi huomiota sodanvastaiseen teemaan. Yritimme kuitenkin rituaalinomaisten protestien sijaan löytää uusia,  luovia tapoja vaikuttaa. Emme kieltäneet Tšetšenian kysymyksen tärkeyttä, mutta aiheen polttavuus ei yksin voi määritellä prioriteetteja. Sekä pietarilainen että moskovalainen tapa käsitellä asiaa oli tulosten valossa huono, mutta me Moskovassa onnistuimme kuitenkin luomaan toimintamuotoja, jotka lopulta auttoivat paikallisia anarkisteja kehittämään toimintaa jajärjestäytymistä uudenlaiselle tasolle.  

Moskovan Autonomisen toiminnan ja Pietarin anarkistiliigan linjojen lisäksi oli myös kolmas sodanvastainen toimintata-pa. Moskovalainen anarkosyndikalistinen liitto MPST (МежПрофессиональный Союз Трудящихся) teki sodanvastaisia tarroja ja oli mukana joissakin sodanvastaisissa aktioissa, mutta se ei aktiivisesti organisoinut varsinaista sodanvastaista toimintaa. Heidän mielestään oli ensisijaista löytää työpaikoilta ja muilta elämän alueilta konflikteja, jotka voisivat olla avaamassa tietä sellaiselle yhteiskunnalliselle liikkeelle, joka haastaisi kapitalismin ja sen seuraukset, kuten imperialistiset sodat. Ajatus onkin sikäli mielekäs, että sodanvastainen toiminta, sellaisena kuin se  nyt toteutui, oli pikemminkin omantunnon puhdistamista kuin todellinen yritys lopettaa sota. 

  Toisaalta Tšetšenian sota oli  vuosituhannen alussa venäläisen yhteiskunnan polttavin ongelma. Moskovan Autonominen toiminta katsoi, että olisi väärin vaieta siitä, vaikka mahdollisuudet vaikuttaa tapahtumien kulkuun olivatkin ole-mattomat. Järjestämällä protesteja saimme ainakin rikottua yleisen hiljaisuuden,  ja pystyimme löytämään ne harvat, joilla myös oli halua toimia huonoista mahdollisuuksista huolimatta. On helppo olla anarkisti vallankumouksellisina aikoina.  Uroteot, joita nyt kadehdimme, ovat helppoja, jos tuntee ympäröivän yhteiskunnan  tukevan ja kannattavan niitä. Todellisia  vallankumouksellisia ovat kuitenkin ne,  jotka eivät menetä uskoa asiaansa edes täydellisessä eristyksessä. Me melkein menetimme uskomme, mutta lopulta kuitenkin selvisimme koettelemuksesta.   

Antti Rautiainen

Dokka Umarov (tšetšeeniksi Iумар КIант Доккa, venäjäksi Доку Хаматович Умаров) on epävirallisen Itškerian tšetšeenitasavallan entinen presidentti, Venäjän merkittävin islamistikapinallisjohtaja, epäilty mm. Moskovan metron vuoden 2010 pommi is-

kuista.

2 Emiiri Khattab eli Ibn Al-Khattab (1969-2002)  oli kansainvälisten islamistitaistelijoiden johtaja Tšetšeniassa. Hän ja Šamil Basajev johtivat islamistitaistelijoiden (Islamic International Peacekeeping Brigade IIPB) iskua Dagestaniin 1999. FSB syytti  Khattabia myös vuoden 1999 pommi-iskuista Venä- jällä. Hänet murhattiin vuonna 2002.

3 Hasavjurtissa, Dagestanissa solmittiin vuonna  1996 Venäjän ja Tšetšenian välinen rauhansopimus,  joka virallisesti lopetti ensimmäisen Tšetšenian so-dan.

4 Ahmat Kadyrov (1951-2004) oli Itškerian  tšetšeenitasavallan mufti ensimmäisen sodan aikana ja jälkeen. Toisen sodan alkaessa hän siirtyi Venäjän puolelle ja hänestä tuli Tšetšenian presidentti loka- kuussa 2003. Ahmat Kadyrov tapettiin toukokuussa  2004.

5 Aslan Mashadov (1951-2005) oli vuodesta 1997 Itškerian tšetšeenitasavallan (Tšetšenian kansainvälisesti tunnustamaton separatistihallinto) presidenttinä. Itsenäisyyden aikana 1992-1994 hän oli pääesikunnan päällikkönä ja taisteli silloisen presidentin,  Dudajevin, vastaista oppositiota vastaan. Ensimmäisessä Tšetšenian sodassa johti Venäjän vastaisia  taisteluja. Allekirjoitti rauhansopimuksen Venäjän  kanssa 1996. Valittiin 1997 presidentiksi. Ei kyennyt  hillitsemään oppositiota, kuten Basajevin ja kumppaneiden iskua Dagestaniin.

6 Alu Alhanov on poliitikko ja poliisi, joka taisteli Venäjän puolella ensimmäisessä Tšetšenian sodassa.  Hänet valittiin Tšetšenian presidentiksi terrorin alla käydyissä arvelluttavissa vaaleissa vuonna 2004. Presidentti Putin siirsi hänet Venäjän varaoikeusminis- teriksi vuonna 2007.

7 Ramzan Kadyrov (1976-) on Tšetšenian presidentti vuodesta 2007, Ahmat Kadyrovin poika. Hän  oli Tšetšenian tasavallan pääministeri vuodesta 2005.

8 Tšekistit on yleisnimitys turvallisuuspalveluiden työntekijöille. Ensimmäinen Neuvostoliiton tur- vallisuuspalvelu oli nimeltään TšK eli Tšreshivajnaja Komissija, ”hätäkomitea”.

Add new comment

CAPTCHA
Tämä kysymys esitetään, jotta lomakkeen automatisoitu käyttö voitaisiin estää.

Авторские колонки

Антти Раутиайнен

Ukrainan poliittinen tilanne on monimutkainen. Tilannetta mutkistavat entisestään uskonnolliset jakolinjat maan sisällä. Millainen asema uskonnoilla on Ukrainan kriisissä? Ukrainan kirkko on historian kuluessa jakaantunut moniin osiin, koska ortodoksikirkon suhde...

3 years ago
1
Антти Раутиайнен

Ukrainan tilanne on läpeensä synkkä. Ainoa asia mikä siinä on huvittanut minua on että natseja on mukana sotimassa rintaman molemmin puolin. Eli natsit tappavat toinen toisiaan. Tämäkään ei huvittanut minua enää sitten kun ymmärsin...

4 years ago
1