Bonanno: Lukkojen takana - alkuhuomautus

Bonanno_lukkojen_takana

Bonannon puhe, Locked Up, vankiloiden lakkauttamisesta ja tuhoamisesta pohtii sitä kuinka valtio kykenee lakkauttamaan, abolish, vankilat mutta ei tuhoamaan niitä, sillä kapitalistinen systeemi tarvitsee vankiloita. Vankiloiden tuhoamista, joka on osa laajempaa kamppailua valtiota ja kapitalismia vastaan, ei kyetä rekuperoimaan osaksi valtaa.

Alkuhuomautus

Vankila on tämän yhteiskunnan tukipilari. Se ei vaikuta siltä, mutta se on.

Salliva, opettavainen yhteiskuntamme antaa valistuneiden poliitikkojen ohjata itseään ja vastustaa voimakkaisiin toimenpiteisiin turvautumista. Se katsoo kauhistuneena kartalle levittäytyviä joukkomurhia, ja näyttää koostuvan vain kunnioitettavista kansalaisista, joiden ainoa huoli on luonnon kunnioittaminen ja mahdollisimman vähäisten verojen maksaminen. Tällä yhteiskunnalla, joka katsoo olevansa kaukana julmuuksista ja kauhuista, on vankila aivan kynnyksellään.

Pelkkä paikka, jossa miehet ja naiset pidetään lukittuina sopivasti varustetuissa rautahäkeissä, joita vartioivat toiset avainnippuja kantavat miehet ja naiset, paikka, jossa ihmiset viettävät vuosia elämästään tekemättä mitään, yhtikäs mitään, on mitä suurin häpeä, ei vain tälle yhteiskunnalle, vaan myös koko historialliselle aikakaudelle.

Kirjoitan tätä johdantoa Rebibbian vankilassa enkä tunne, että minun täytyisi vaihtaa sanaakaan siitä puheesta, jonka pidin Bolognassa muutama vuosi sitten. Jos vertaan kokemuksiani vankila-instituution typeryydestä alla olevaan tekstiin en näe, että mikään olisi muuttunut.

Mikään ei voisi muuttua. Vankila on paise, jota yhteiskunta yrittää turhaan peitellä. Kuten lääkärit 1600-luvulla hoitivat ruttoa voitelemalla haavaumat mutta jättivät rotat juoksentelemaan roskien keskelle, nykyään jokaisella vankilahierarkian tasolla teknikot yrittävät peitellä sitä tai tätä vankilan kamaluutta ymmärtämättä, että ainoa tapa lopettaa kamaluudet on tuhota se. Meidän täytyy tuhota kaikki vankilat niin, että yksikään kivi ei jää pystyyn. Emme saa jättää edes muutamaa pystyyn muistaaksemme menneisyyden hirveyksiä, kuten ihmiskunnalla on tapana tehdä.

Nyt joku kysyy: miten voimme tuhota vankilan? Miten voimme päästä siitä kokonaan eroon tällaisessa yhteiskunnassa, jossa joukko pomoja määrää valtion päättämään kaikkien puolesta ja pakottaa tottelemaan näitä päätöksiä voimakeinoin?

Parhaat näistä epäilysten kiljujista, sanavalmiit joiden sydämet ovat kultaa, yrittävät lieventää vankien kärsimystä antamalla heille elokuvanäytöksen kerran viikossa, tv:n, melkein syötävää ruokaa, viikoittaiset vierailuajat, toivoa vapautumisesta ennen tuomion loppua ja muuta vastaavaa. Nämä hyvät ihmiset haluavat tietenkin jotain vastineeksi. Eihän se ole loppujen lopuksi liikaa vaadittu. He haluavat vankien käyttäytyvän hyvin ja osoittavan kunnioitusta vartijoille. Vankien tulee hankkia kyky sietää vuosien toimettomuutta ja seksuaalista pidättäytymistä, psykologista hoitoa ja julistaa sitten, enemmän tai vähemmän avoimesti, että heidät on pelastettu ja, että he pystyvät palaamaan yhteiskuntaan, joka karkotti heidät huonon käytöksen vuoksi.

Olen ollut vankiloissa usein viimeisen yli neljännesvuosisadan aikana, joten voin vertailla muutamia asioita. Ennen vangit asuivat kirjaimellisesti inhottavissa, rottia ja muita elukoita vilisevissä kopeissa. He näkivät päivänvaloa vain muutaman minuutin päivässä, ei ollut televisiota eikä selleissä voinut keittää edes kahvia. Tilanne on parantunut. Vangit [Italiassa] voivat tehdä itse ruokaa, vaikka kakkuja, selleissään. Heillä on enemmän virkistysaikaa päivässä kuin mitä ennen oli kuukaudessa, ja he voivat saada ylimääräisiä vierailuaikoja ja soittaa muutamia puheluita perheelleen. He voivat työskennellä kohtuullisella palkalla (puolet ulkopuolen keskipalkasta), katsella väritelevisiota, heillä on jääkaappi, suihku ja kaikkea muuta.

Tietenkin vangit hyväksyvät nämä parannukset, he eivät ole tyhmiä. Ja miksipä ei. He myös hyväksyvät parannusten hinnan käyttäytymällä hyvin ja alentuvasti, väittelemällä mahdollisimman vähän vartijoiden kanssa ja kertomalla tarinoitaan opettajille ja psykologeille, jotka notkuvat nurkissa kuin varjot odottaen työpäivän loppua ja palkkapäivää. Lukuun ottamatta yhteenottojen vähenemistä vankiloissa, kukaan ei oikeasti usko, että vanki voitaisiin sijoittaa uudelleen osaksi ns. kansalaisyhteiskuntaa. Se on farssi, jota jokainen näyttelijä näyttelijä upeasti.

Otetaan pappi esimerkiksi. Jos hän ei ole tyhmä, niin hän tietää varsin hyvin, että kaikki vangit, jotka käyvät messuissa tulevat sinne tapaamaan vankeja muista siivistä, joita he eivät muuten näkisi. Hän hyväksyy tämän ammattinsa tekopyhyydellä ja elää asian kanssa. Tietysti silloin tällöin jotkut vangit tulevat äkisti uskoon ja valaistuvat matkallaan Damaskokseen. Mutta pappi tietää aivan hyvin, että kyseessä on toimiva keino päästä ehdonalaiseen tai saada lyhennystä rangaistukseen tai muita laissa säädettyjä etuja, joita vankilahenkilöstö, opettajat, psykologit ja myös pappi voivat hyväksyä.

Se mikä oli ennen selvää ollessa naamatusten kyttien kanssa hämärtyy vankilassa. Vangit ovat menettämässä identiteettinsä ja hyväksymässä muutokset, jotka johtavat heidät vähitellen mekanismin uumeniin, joka ei lupaa heille niinkään pelastusta kuin vapautuksen hieman aiemmin kuin suunniteltu.

Kirjan tarkkaavaiset lukijat tulevat huomaamaan perusteluita, joilla vankilat halutaan lakkauttaa, abolish. Lakkauttaminen tarkoittaa yhteiskunnan olennaisen osan eliminointia. Mikäli muu yhteiskunta jätetään nykyisenkaltaiseksi lakkauttaminen olisi mahdotonta tai se ajaisi valtaapitävien etuja.

Tutkitaan ajatusta hieman lähemmin. Ainoa varteenotettava keino tehdä jotain merkittävää vankilalle on tuhota se. Tuhoaminen ei ole sen mahdottomampi tai utopistisempi tavoite kuin vankiloiden lakkauttaminenkaan. Kummassakin tapauksessa valtiolla, jolle vankilat ovat välttämättömiä, olisi varaa äärimmäisiin keinoihin. Tietynlaiset vallankumoukselliset piirteet tekisivät vankiloiden tuhoamisesta kuitenkin mahdollista. Voitaisiin luoda yhteiskunnallinen ja poliittinen kapina, joka mahdollistaisi tämän utopian poistamalla vallan, jota vankiloiden ylläpito vaatii.

Vankiloiden lakkauttaminen, abolition, asteittain tarkoittaisi, että valtio toteuttaisi vankilat uudella tavalla. Itse asiassa jotain tällaista tapahtuu jo. Väitän, että vankilat ovat avautumassa. Poliittiset voimat, jotka eivät ennen välittäneet linnoista vierailevat niissä nykyään säännöllisesti. Vankiloissa on kaikenlaisia kulttuuritapahtumia: elokuvia, teatteria, maalausta, runoutta. Kaikki nämä sektorit tekevät vankiloissa työtä. Tämä uusi avautuminen edellyttää myös vankien osallistumista. Aluksi osallistuminen näyttää poistavan eroja ja sallii tasavertaisuutta kaikille. Se tarkoittaa, että ihmisten ei enää tarvitse olla selleihin lukittuina koko päivää ja antaa heille mahdollisuuden puhua ja tulla kuulluksi vaatimuksineen. On totta, että ”uusi vankila” on syrjäyttänyt ”vanhan”. Kaikki vangit eivät kuitenkaan ole valmiita osallistumaan. Osa arvostaa yhä arvoaan ”lainsuojattomina”. He eivät halua menettää arvokkuuttaan eivätkä siksi osallistu.

En ehdota vanhaa kahtiajakoa "poliittisten" ja "tavallisten" vankien välillä. Jako ei ole koskaan vakuuttanut minua. Olen aina kieltäytynyt – ja jatkan sitä nyt vankilassa, jossa tätä kirjoitan, ”poliittisen vangin” tittelistä. Viittaan mieluummin ”lainsuojattomiin” jotka ovat pyhittäneet elämänsä laissa säädettyjä oloja vastaan. On selvää, että mikäli vankila avautuu osallistumaan suostuville vangeille se samalla sulkeutuu vankilassakin ”lainsuojattomina” jatkaville vangeille.

Ottaen huomioon kontrollikeinojen kehityksen, urkintatekniikan mahdollisuudet ja turvallisuuspalveluiden ja poliisivoimien keskittymisen, ainakin EU-tasolla, voi ennustaa, että lainsuojaton on lähitulevaisuudessa ainoa mahdollinen määritelmä lakia rikkoville.

Voimme tiivistää sanomalla, että vallan tavoitteena on lakkauttaa, abolish, perinteiset vankilat avaamalla ne osallistumiselle, ja samalla luoda uusi, täysin suljettu versio: valkotakkien hallinnoima vankila jossa todelliset lainsuojattomat päättävät päivänsä. Se on tulevaisuuden vankila, ja ne, jotka puhuvat vankiloiden lakkauttamisesta tulevat olemaan onnellisia siitä, että tulevaisuudessa näitä valkotakkien vankiloita ei kutsuta enää niin kauhealla nimellä vaan mielisairaiden klinikoiksi. Eikö joku, joka vaatii kapinaa, vahvistaa identiteettiään "lainsuojattomuudella" ja uhmaa kaikkia ehdotuksia yhteiskuntaan osallistumisesta ole täysi hullu? Ja eivätkö hullut ole juuri lääketieteellinen eikä rangaistuslaitoksen ongelma?

Yhteiskunta, joka kykenee tehokkaammin valvomaan sosiaalista ja poliittista toimintaa ja joka vaatisi kaikkien osallistumista tähän tukahduttavaan hankkeeseen, ei tarvitsisi enää yhtä suuria voimavaroja rankaisemiseen. Itse tuomitsemisen käsite voitaisiin kyseenalaistaa. Periaatteessa suurin osa vangeista on ihmisiä, jotka ovat syyllistyneet "rikoksiin" kuten huumeiden käyttö, huumekauppa, näpistys, hallinnollinen rikkomus, jne., joita ei toisena hetkenä saatettaisi pitää edes rikoksina. Poistamalla nämä ihmiset vankilasta ja vähentämällä sosiaalisen kontrollin avulla vakavampien rikosten kuten ryöstöjen ja kidnappausten todennäköisyyttä jäljelle jää vain vähän todellisia rikoksia. Intohimorikokset voitaisiin käsitellä kotiaresteilla ja sakoilla. Ketkä jäisivät näissä oloissa enää vankilaan? Ne muutama tuhat henkilöä, jotka eivät suostu hyväksymään tällaista hanketta ja kieltäytyvät tottelemasta tai alistumasta. Tiedostavat kapinalliset, jotka jatkavat jopa kaikkea logiikkaa vastoin hyökkäystä ja joita vastaan on mahdollista soveltaa mielisairaalarangaistusta vankilan sijaan. Vankiloiden poistamisen logiikka johtaa meidät tällaiseen lopputulokseen. Valtio voisi hyvinkin kannattaa tällaista kehitystä lähitulevaisuudessa.

Vankila on suorin, brutaalein vallan ilmentymä, ja kuten valta se tulee tuhota, sitä ei voi poistaa asteittain. Jokainen, joka ajattelee voivansa parantaa vankiloita nyt voidakseen tuhota ne tulevaisuudessa tulee olemaan ikuisesti niiden vanki.

Anarkistien vallankumouksellinen hanke on kamppailla yhdessä sorrettujen rinnalla ja kannustaa heitä kapinoimaan kaikkea riistoa ja sortoa, myös vankiloita vastaan. Heitä motivoi kaipuu paremmasta maailmasta, parempi, arvokas ja eettinen elämä, jossa talous ja politiikka on tuhottu. Siinä maailmassa ei voi olla paikkaa vankilalle.

Siksi anarkistit pelkäävät valtaa.

Siksi heidät on lukittu vankilaan.


Alfredo M. Bonanno

Rebibbia-vankilassa 20. maaliskuuta 1997.

Lue itse puhe: Locked Up

Add new comment

CAPTCHA
Tämä kysymys esitetään, jotta lomakkeen automatisoitu käyttö voitaisiin estää.

Авторские колонки

Антти Раутиайнен

Haukuin huhtikuussa vasemmistopopulismia, ja tein samalla kaksi ennustusta. Näistä ensimmäinen, eli ennustus Vasemmistoliiton vaalivoitosta meni pieleen. Puolustuksekseni voin sanoa, että jotkut lukemani gallupit ennakoivat Vasemmistoliitolle lisäpaikkoja....

6 years ago
Антти Раутиайнен

Ukrainan poliittinen tilanne on monimutkainen. Tilannetta mutkistavat entisestään uskonnolliset jakolinjat maan sisällä. Millainen asema uskonnoilla on Ukrainan kriisissä? Ukrainan kirkko on historian kuluessa jakaantunut moniin osiin, koska ortodoksikirkon suhde...

6 years ago
1