Add new comment

Muutoksen kevään entinen päätoimittaja Ville Lähde kävi Helsingissä, A-Ryhmän järjestämällä Häiriöitä-luennolla, kertomassa 90-luvun radikaalista ympäristöliikkeestä ja Muutoksen Kevään roolista tuona aikana. Alustuksesta ja keskustelusta jäi mieleen kysymys siitä miksi suoraan toimintaan perustunut ympäristöliike kuihtui, ja se voisiko vastaava toiminta yleistyä nykyään. Suoraan toimintaan pohjautuvalle ympäristökamppailulle on mielestäni taas tarvetta ja tavallisten ihmisten globaalia ympäristötuhoa vastaan käymään paikalliskamppailuun keskittyvä julkaisu kykenisi herättämään liikkeen taas henkiin ja estämään päätään nostavan ekofasismin ja -nationalismin yleistyminen.

 

Muutoksen Keväällä, toisin kuin sen paikan syöneellä oletettujen massojen arkipäivän politisoimiseen keskittyvällä Voimalla, oli alusta asti tavoitteena luoda ympäristöliikettä. 90-luvun ulospäin katsovassa ilmapiirissä oli tilausta uutisille, jotka kertoivat kansainvälisistä kamppailuista, suorasta toiminnasta eläinoikeuksien puolesta, brittien kaupunkitilakamppailuista, intialaisviljelijöiden GM-vastarinnasta ja ydinaseita vastustavista iskuista. Ennen nettiaikaa printtimedia ja nykyistä laajempi aktivismimatkustelu toivat uudet tavat toimia Suomeen. Muutoksen Kevään kansainväliset ja ”kotimaiset” toimintaraportit loivat kansainvälistä identiteettiä ja yhteistä kamppailua kapitalismia vastaan.

2000-luvulle tultaessa liikkeen aktiivit hajaantuivat ydinvoimapäätösten, sisäisten kahnausten (suhtautuminen materian rikkomiseen) ja puolue- ja järjestöuraputkien lamauttamina. Samalla ympäristöongelmat globalisoituivat entisestään. Ongelmat olivat valtavia ja ratkaisuja haettiin kapitalismin sisältä lobbaamalla valtioiden välisen ilmastosopimuksen ja yhtiöiden ympäristövastuun puolesta. Ihmisten rooliksi jäi kulutus (eettinen tietenkin), itseään edustavan asiantuntijajärjestön rahallinen tukeminen ja ilmastonmuutoksesta asiantuntevasti puhuvan poliitikon uran edistäminen. Jos halusi pelastaa maapallon, tuli käydä palkkatöissä ja ostaa tavaroita, ruokaa ja edustajia.

Kansainvälinen ilmastosopimus- ja RIO+20-farssit ja yhä kiihtyvä katastrofi osoittaa ammatillistuneen ympäristöliikkeen kyvyttömyyden saada aikaan muutosta. Kiville karahtanutta systeemin sisältä vaikuttamista vaarallisempaa on se, että monet ihmiset tuudittautuvat uskoon, että ympäristöjärjestöt pelastavat heidät sillä aikaa kun he tuhlaavat elämänsä töissä ja ostoksilla. Todellisuudessa järjestöt eivät kykene pureutumaan ympäristökatastrofin syyhyn; hierarkisten järjestelmien kuten valtioiden tukemaan ja niiden edellytyksenä olevaan kapitalistiseen kasvutalouteen, sillä se koituisi järjestöjen varainkeruun ja toiminnan laillisuuden esteeksi. Niistä tulisi vallankumouksellisia. Järjestöjen tehtäväksi onkin jäänyt tuhon hidastaminen esittämällä kapitalismiin sopivia teknisiä ratkaisuja, ja oman organisaation ylläpito ja kasvattaminen, kuten kasvutalouteen kuuluu.

Epätoivo ja epävarmuus ruokkii sisäänpäin käpertymistä. Tämä käy järkyttävällä tavalla ilmi esimerkiksi Rihmasto-sähköpostilistalla, jossa vaihtoehtoisia elämäntapoja etsivät kiistelevät nationalismin tarpeellisuudesta ympäristönsuojelulle. Talouden ja ympäristöongelmien linkki nähdään, mutta lähinäkö pettää. Omalle takapihalle tulevat kansainväliset ympäristökatastrofit (kuten Talvivaara) ovat ”muiden” syytä. EU toimii yleisenä syntipukkina, samoin kansainväliset pankit ja euro. Niiden sijasta ekonationalistit kaipaavat myyttistä kansaa, joka tulee toimeen omillaan. ”Kyllä meilläkin täytyy olla vahva kansallisvaltio kun intiaanitkin sellaista haluavat.” Ekonationalistit näkevät itsensä puhdasverisinä suomalaisina intiaaneina joiden täytyy puolustautua kansainvälisiä ”muita” vastaan.

Tilanteessa jossa ihminen on hyvin epävarma ja jopa peloissaan eikä kykene analysoimaan yhteiskuntaa tarkasti tällainen ”me”-identiteetin perään haikailu on ehkä jopa ymmärrettävää. Tarkastelemalla tilannetta tarkemmin huomattaisiin kuitenkin, että kyseessä on vanha tuttu köyhät vastaan köyhät – asetelma, joka ylläpitää ympäristöä tuhoavien sortajien asemaa. Yhtiö- ja puoluejohtajat taputtavat ekonationalisteille kapitalistisen valtion ylätasanteilla. Yhä lisää tarkastelemalla huomattaisiin, että täällä tunnettu kauhu ympäristön kohtalosta on globaali-ilmiö ja, että muualla käydään laajaa vastarintaa sortajia, yhtiöitä, poliisia ja muita hallintakoneistoja vastaan sen sijaan, että käperryttäisiin pohtimaan ”muiden” sorrettujen puhdasverisyyttä ja oikeutta olla osa tulevaa ekofasistista intiaanivaltiota.

Ympäristöliikettä vaivaa näköalattomuus. Omaa hätää ja paikallisia ongelmia ei kyetä yhdistämään osaksi kansainvälistä tilannetta, eikä nähdä keinoja estää tuhoa. Kansainvälisistä ja naapurivaluma-alueiden suorasta paikallistoiminnasta raportoiva media olisi taas tarpeen. Kuten Ville huomioi, liikemetailun sijasta ihmiset kaipaavat vain tietoa: toimintaesimerkkejä, vertaistukea, yhteenkuuluvuuden tunnetta. Helposti lähestyttävä (Muutoksen Kevät ei ollut vahingossa ”oikean sanomalehden” näköinen) tieto auttaisi iskemään paikallisista lähtökohdista käsin itseorganisoidusti suoraan globaalia tuhoa vastaan. Maapallon laajuinen toimintaraportointi osoittaisi ihmisille, että he voivat tehdä asioille jotain itse, että he ovat osa kansainvälistä liikettä, joka rakentaa yhdessä uutta kestävämpää kulttuuria, ja käy armotta maapalloa tuhoavia yhteisiä vihollisia, kapitalistisen valtion hallintakoneistoja ja sen yhtiökätyreitä, vastaan.

Muutoksen Kevät onnistui luomaan ennen nettiaikaa globaalia vastarinnan identiteettiä. Syyskuun 1997 numeron toimintaraportista löytyy 33 kotimaista suorantoiminnan iskua edellisen kuuden kuukauden ajalta.

Montako suoran toiminnan iskua muistat viimeisen puolen vuoden ajalta? Niinpä. Uudelle muutoksen keväälle on pitkän takatalven jälkeen taas huutava tarve.

(Keskustelua artikkelista täällä)