Add new comment

Vankilat eivät paranna ketään. Ne eivät ehkäise rikoksia. Vankilat rakentavat esteitä sieltä vapautuneiden takaisin yhteisöön palaamiselle. Kun näin on, minkä ihmeen takia vankiloita on edes olemassa?   Kerran vankeusrangaistukseen tuomitun todennäköisyys palata tiilenpäitä mittaamaan on moninkertainen verrattuna keneen tahansa muuhun. Muun muassa tämä osoittaa, etteivät vankilat toimi kuntoutumispaikkoina tai parantoloina. Usein esitetty selitys rikosten uusimiselle on, että viimeistään vankeudessa ensikertalainenkin oppii käyttäytymään kuten kunnon konna. Tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea.   Vankila instituutiona on epäinhimillinen ja mielivaltainen, eikä se edesauta ihmisen kehitystä. Jos vanki päättää muuttaa elämäänsä, on hanta vastassa vankilabyrokratian upottava suo. Kaikenlaisia anomuksia tulee täyttää loputtomiin ja vastassa on aina henkilökunnan mielivalta lupien myöntämisessä. Tapaamiset päihdetyöntekijän tai velkaneuvojan kanssa, sosiaalisten suhteiden ylläpito... Kaikki mikä voi edesauttaa elämänsä uudelleen järjestelyä löytyy vankilajärjestelmän ulkopuolelta.   Epäluonnollinen ja virikkeetön ympäristö rapauttaa monet käytännön taidot, kuten kaupassa käynnin tai väkijoukossa liikuskelun, ja turruttaa valmiudet ihmisten kanssa asiointiin. Vaikeudet eivät myöskään lopu ulkopuolisen maailman tullessa taas tutuksi, vaan rangaistusjärjestelmän ulossulkemisen mekaniikat jylläävät vielä pitkään. Rikosrekisterin pyyhkiytymistä odotellessa työpaikkahakemuksia saa tehtailla loputtomiin. Pelkkä valinta hakea töitä voi tuntua turhalta silloin, kun ulosottoon menneet korvaukset ovat nousseet viisi- tai kuusinumeroiseksi summaksi.   Ulossulkemismekaniikat näyttävät pakottavan takaisin entiselle polulle. Yhteiskunnan rangaistusjärjestelmän tarkoituksena näyttääkin olevan tietynlaisten ihmisten ulossulkeminen yhteiskunnasta.   Kenen etujen mukaista tämä on? Vankilat toimivat osana koneistoa, joka tuottaa työvoiman kapitalismille. Tässä järjestelmässä koulu on yksi avaintekijä opettaessaan keskiluokkaisia toimintamalleja ja arvoja. Yhdeksän pakollista vuotta on useimmille tarpeeksi alistumisen omaksumiseen, mutta ei kuitenkaan kaikille. Ei ole sattumaa, että rikosoikeudellinen vastuu alkaa 15-vuotiaana, kun useimmat ovat päättäneet oppivelvollisuutensa. Vankila toimii loppusijoituspaikkana ihmisille, joita järjestelmä ei ole pystynyt muokkaamaan tarpeisiinsa. Mitä ihmiselämästä tulisi, jos ihmiset eivät kunnioittaisi toisiaan ja toistensa kanssa tekemiään sopimuksia? Valtion lait eivät ole meidän tekemiämme sopimuksia. Nämä ”sopimukset” eivät vaadi kuin yhden osapuolen, sillä jokaisen valtion hallitseva luokka päättää niistä. Parlamentarismissa valtion johto yhdessä eturyhmiensä kanssa sorvaa lait takaamaan omat etunsa ja mahdollistaakseen muiden sorron.   Mistä muusta kertookaan se, että pienyrittäjät saavat kovia vankeustuomioita veronkierrosta, kun samaan aikaan suurpääoman haltijat jäävät rangaistuksetta tehdässään samaa – suuremmilla summilla tosin. Apunaan armeija lakimiehiä he käyttävät keinoina tytäryhtiöiden välisiä kauppoja ja jälkien piilottamista veroparatiiseihin. Näin kaikkia ”tasavertaisesti” kohteleva rangaistusjärjestelmä toimii hallitsevan luokan sikariklubin sorron välineenä. Säännöt eivät todellisuudessa   Julkaistu Sytyke-lehden numerossa 3 (1/2014)