Add new comment

Yhteiskunnalliset mullistukset saavat ihmiset kaduille ympäri maailman. Uutta hallitusta ja sen kurjistamispolitiikkaa vastaan on lähdetty kaduille myös Suomessa. Yhteiskunnallisista liikkeistä puhuttaessa painotetaan aina sitä, kuinka ihmisiä pitää rauhoitella. Rauhanomaisuutta peräänkuulutetaan joka käänteessä, mutta mitä rauhalla tarkoitetaan ja voivatko todella muutosvoimaiset liikkeet olla rauhanomaisia?

”Olen sitoutunut varmistamaan, että rauhan ja oikeuden voimat voittavat”, kommentoi Missourin osavaltion kuvernööri Jay Nixon levottomuuksia, jotka seurasivat valkoisen poliisin ammuttua mustan teini-ikäisen kadulle Yhdysvaltain Fergusonissa vuonna 2014. ”Jos aiomme saavuttaa oikeuden, meidän täytyy ensin saavuttaa ja ylläpitää rauha.” Näinkö se todella toimii – ensin hankit rauhan, sitten saavutat oikeuden? Ja mitä edes tarkoittavat rauhan ja oikeuden voimat? Millaisesta rauhasta ja millaisista oikeuksista puhumme?

Jos ihmiset eivät lähtisi mellakoimaan, jäisi moni epäkohta etnisestä sorrosta talouskuriin huomaamatta laajemmassa mittakaavassa. Hiljaisuus sorron ja riiston edessä on se rauha, jonka poliitikkomme uskovat tuottavan oikeuden.

Tämä on sama narratiivi, jota eri hallitsijat eri puolilla maailmaa toistavat: ensin meidän tulee alistua heidän hallittavikseen, sitten he kuuntelevat huoliamme. Kaikki kohtaamamme ongelmat johtuvat heidän mukaansa kyvyttömyydestämme tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Tämä väite kuulostaa erityisen painostavalta, kun se verhotaan demokratian kaapuun: ne ovat ”meidän” lakimme joita tulee noudattaa, ”meidän” poliisimme jotka kaasuttavat ja ottavat meitä kiinni, ”meidän” poliitikkomme ja päättäjämme, jotka anelevat meitä palaamaan normaaliin päivä-järjestykseen. Mutta palaamalla normaaliin, rauhalliseen tilaan sivuutamme ne ongelmat, jotka saivat meidät ryhtymään vastarintaan.

Heidän tarkoittamansa rauha on se mitä tapahtuu sen jälkeen, kun ihmiset on väkisin tyynnytetty. Heidän tarkoittamansa oikeus on mikä tahansa keino, joka hämää meidät hyväksymään heidän rauhansa: aloitteet ja adressit jotka päätyvät suoraan paperinkeräykseen, näytösoikeudenkäynnit jotka korkeintaan näpäyttävät puvut päällä EK:n johdossa istuvia oikeita rikollisia, mielenosoitukset joissa marssimme poliisin määräämää reittiä lakanoita kantaen, kampanjat jotka voivat edistää nuoren poliitikon tai aktivistin uraa, mutteivät muuta todella sitä epäkohtaa, johon yrittivät puuttua.

Tarkastelkaamme toisenlaista mahdollisuutta konfliktien ratkaisuun – kutsukaamme sitä anarkistiseksi lähestymistavaksi. Sen keskeinen idea on hyvin yksinkertainen: rauhaa ei voida saavuttaa pakottamalla, se voi syntyä ainoastaan siitä, että konfliktin aiheuttanut ongelma ratkaistaan. Ilman oikeutta ei voi olla rauhaa.

Epätasapainoinen tilanne tasapainottuu yleensä itsestään aikaa myöten. Epätasapainon ylläpitämiseen tarvitaan voimakeinoja. Mitä suurempi eroavaisuus, sitä enemmän tarvitaan myös voimaa sen säilyttääkseen. Tämä pätee niin fysiikassa kuin yhteiskunnassakin.

Sen tähden ei ole mahdollista, että on olemassa rikkaita ja köyhiä ilman valtion väkivaltakoneistoa joka varmistaa resurssien epätasaisen jaon. Tämä poliisiksi ja armeijaksi kutsuttu työkalu on olemassa rauhan, eli eriarvoisuuden ylläpitämiseksi. Oikeus tapahtuu kun nämä tahot pitävät meidät väkivalloin paikoillamme, kaukana uhkaamasta poliitikkoja leikkauslistoineen. Meille annetaan oikeus kantaa kylttejämme Kansalaistorille eristettynä, huutaa iskulauseemme ja mennä koteihimme kuvitellen, että demokraattinen mahdollisuutemme vaikuttaa on toteutunut. Jos hyökkäämme aggressiivisesti rakenteellista väkivaltaa vastaan meitä paheksutaan rauhan rikkomisesta. Sotaa emme kuitenkaan ole julistaneet me, vaan ne jotka aikovat syöstä ihmiset mahdollisimman nopeasti mahdollisimman täydelliseen kurjuuteen.

Poliitikkojemme tarkoittamat rauhan ja oikeuden voimat ovat mitkä tahansa mekanismit, jotka ”ylläpitävät rauhaa” dramaattisen epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Joskus ne näyttäytyvät valvontakameroiden ja meitä lyövien poliisien muodossa, joskus ”meitä ymmärtävän” poliisin hahmossa, joskus poliitikkona, joka kauniilla korulauseilla julistaa vastustavansa eriarvoisuutta – mitä tahansa vaaditaan, että saadaan julkinen mielipide takaisin niiden taakse, jotka ampuvat meitä kyynelkaasulla. Toisissa tapauksissa rauhan ja oikeuden voimat ovat yhteisöjemme jäseniä, jotka anelevat meitä jättämään kadut, käyttäytymään rauhallisesti ja lupaavat meille parempia tuloksia, jos teemme yhteistyötä. Joka tapauksessa – rauha ensin, oikeus sitten.

Rauhaa ei kuitenkaan saavuteta ennen kuin kaikki sorto on lopetettu. Kaiken rauhattomuuden – luokkaerojen, kurjistamisen, etnisen syrjinnän, tappavien leikkauslistojen, epätasa-arvon – täytyy saada tulla pintaan, ennen kuin rauha voidaan saavuttaa.

Älkäämme paheksuko niitä, joilla tilanne riistäytyy käsistä. Meidän tulisi olla heille kiitollisia. He muistuttavat meitä siitä, ettei sorrettujen tule hyväksyä valtaapitävien rauhaa. He muistuttavat meitä siitä, ettei mitään rauhaa ollut alun perinkään. Asettamalla itsensä alttiiksi vaaroille he antavat meille muille mahdollisuuden tunnistaa ja nähdä konkreettisesti ympärillämme oleva hätä ja kärsimys.

Pystymme vastustamaan sortoa ainoastaan kun ymmärrämme sen olevan sortoa. Jos tahdot ihmisten reagoivan sortoon, siihen täytyy voida reagoida voimalla ja välittömästi. Ei ole syytä odottaa parempaa hetkeä, ei vedota auktoriteetteihin, ei äänestää toisin seuraavissa vaaleissa. Toimiin täytyy ryhtyä heti, näyttää että tilanne on juuri niin kamala kuin miltä se tuntuu.

Meille, jotka emme hyväksy ajatusta ”rauha nyt, oikeus myöhemmin” kamppailut ovat vasta alkamassa. Yhteiskunnallisissa liikkeissä vaatimus rauhasta ei ole oikeudenmukainen. Kun rikkaat yrittävät tulonsiirtoa köyhiltä itselleen, ei ole mitään syytä olla rauhallinen. Meillä ei todella ole rauhaa, ennen kuin vaatimuksemme tasa-arvoisesta, oikeudenmukaisesta maailmasta toteutuvat. Hallitukset kaatuvat ja nousevat, kunnes viimeinenkin hallitus on kaadettu, viimeinen poliisi erotettu, viimeiset tuloeroihin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja ihonväriin liittyvät etuoikeudet purettu. Kun oikeutemme toteutuvat, voimme viimein saavuttaa rauhan.

 

Suvi Auvinen

 

Teksti on inspiroitunut Crimethinc.-kollektiivin lehden Rolling Thunder #12:n artikkelin ”What they mean when they say peace”-pohjalta

Julkaistu alunperin Sytyke-lehden numerossa 10.