Lähestyn tässä tekstissä Venäjän anarkistiliikettä pohtimalla Autonominen toiminta -nimistä järjestöä. Käsittelen sen järjestäytymistä, toiminnan ongelmia ja kehityskaarta. Osallistuin järjestön toimintaan Moskovassa yli 12 vuoden ajan, sen perustamisesta alkaen. Autonominen toiminta on menestynein ja mittakaavaltaan laajin yritys perustaa anarkistinen järjestö 2000-luvun Venäjällä.
Kirjoitus on alun perin julkaistu Avtonom-lehdennumerossa 34 joulukuussa 2012. Suomenkielinen käännös on tehty Väärinajattelija-lehden seitsemättä numeroa varten, joka ilmestyi vuosi sitten. Verkkojulkaisussa on siis vierähtänyt aikaa, ja nyt juttu on lähinnä historiallinen. Joitain ajanmääreitä on muutettu versioiden välillä jotta ne täsmäisivät julkaisuajankohdan kanssa.
Alkuperäinen juttu on kirjoitettu vuonna jona anarkistiliikkeet ja monet muut yhteiskunnalliset liikkeet saavuttivat Venäjällä eräänlaisen huipun viimeisten 25 vuoden aikana. Sittemmin anarkistiliikkeen näkyvyys ja merkitys ovat laskeneet jyrkästi, mutta tämän analysoiminen vaatisi erillisen jutun.
Viimeiset vuodet olen ollut syrjässä Autonomisesta toiminnasta, mutta järjestö on yhä olemassa ja sen sivusto löytyy osoitteesta täältä. Autonomisen toiminnan manifestin suomenkielinen käännös löytyy täältä.
Jos minulta kysytään, mitä olen anarkistiaktivistina ollut mukana saavuttamassa Venäjällä siellä asumieni vuosien aikana, ei vastaaminen ole vaikeaa. Nykyisen ja 1990-luvun lopun anarkistiliikkeen ero on valtava.
Suurmielenosoituksissa ei taannoin ollut anarkistiblokkeja, eikä anarkistien omiakaan mielenosoituksia juuri ollut. Anarkistit järjestivät kesäisin protestileirejä ja osallistuivat kaivosmiesten protestileirille Moskovan Valkoisella talolla vuonna 1998, mutta talvisaikaan anarkisteja löysi koko maassa vain Pietarin Gostinyi Dvor -tavaratalolta, jonka sisäänkäynnin luona Pjotr Rauš myi väsymättä Pietarin Anarkistiliigan Novyi Svet (Uusi maailma) -lehteä.
Nykyään anarkistien blokit keräävät mielenosoituksissa miltei kaikissa Venäjän kaupungeissa enemmän osanottajia kuin leninistien ja liberaalien nuorisojärjestöt yhteensä. Nuorison parissa anarkisteja merkittävämpi liike on vain nationalisteilla, eikä heilläkään kaikkialla. Erilaisissa protestiliikkeissä anarkistit ovat selvä vähemmistö, mutta liikkeiden johdon on pakko toimia avoimemmin ja demokraattisemmin kuin aikaisemmin. Anarkistit on otettava huomioon. Tämä ei tietenkään tarkoita voittoa, mutta ero 15 vuoden takaiseen tilanteeseen on tavattoman suuri. Anarkistiliikkeen kasvua ei voi selittää yksioikoisesti ohimeneväksi muodiksi, johon on lähdetty mukaan joukkosieluisuudesta.
Anarkistien toiminnan ansiosta suuri joukko ympäristölle tuhoisia projekteja on pysähtynyt tai niitä on ainakin onnistuttu lykkäämään. Samoin monet Venäjän yhteiskunnan ajankohtaisimmat ongelmat, kuten poliisien mielivalta ja fasistinen väkivalta, ovat nousseet yleiseen tietoisuuteen anarkistien myötävaikutuksesta.
Miksi libertaarikommunismi?
Vaikka valtaenemmistö Autonomisen toiminnan osanottajista on pitänyt itseään anarkisteina järjestön koko olemassaolon ajan, järjestön virallisissa dokumenteissa ei juurikaan käytetä anarkismi-sanaa. Sen sijaan papereissa puhutaan libertaarikommunismista. Miksi ryhmässä päädyttiin tällaiseen, ehkä hieman keinotekoiselta kuulostavaan, itsemäärittelyyn?
Mennään ensin ajassa taaksepäin. Eräät marxismin antiautoritääriset suuntaukset ovat lähenneet anarkismia siitä lähtien, kun ne katkaisivat välinsä bolševismiin 1910- ja 1920-lukujen vaihteessa. Jotkut eurooppalaiset raatikommunistiset (engl. council communism, saks. rätekommunismus) järjestöt vierailivat tämän tästä anarkosyndikalistisen internationaalin AIT:n kokouksissa 1920- ja 1930-luvuilla. Marxismin ja anarkismin synteesiin päädyttiin myös ranskalaisessa Noir et Rouge (Musta ja punainen) -ryhmässä, johon nykyään Euroopan vihreissä vaikuttava Daniel Cohn-Bendit kuului vuonna 1968. 1970-luvulla ensin Italiassa ja sitten Saksassa kehittyi “autonominen” marxilaisuuden suuntaus, ja jälkimmäisessä anarkistiset ideat vaikuttivat sen kehitykseen.
Nimenomaan Saksan autonomit vaikuttivat myös venäläisen Autonominen toiminta -järjestöä edeltäneen Avtonom-lehden perustajiin. He vierailivat Berliinissä vuonna 1996 osana venäläisten anarkistien delegaatiota, ja seuraavana vuonna saksalaiset kävivät Moskovassa vastavierailulla.
Kahden aktivistikulttuurin törmäys ei ollut kevyt. Berliinin poliittisesti korrekti skene oli kauhuissaan osan vieraista kieltäydyttyä vierailusta seksuaalivähemmistöjen talonvaltauksella, venäläisten vieraiden humalaisista ylilyönneistä ja muusta itäisestä barbariasta. Vastavierailu Moskovaan oli sitäkin dramaattisempi. Paikallinen anarkistiäijä käpälöi kaatokännissä saksalaista feministiä, eivätkä paikalliset voineet mitenkään tajuta saksalaisten varmuutta siitä, että tapahtunut olisi poliittista. Kaikesta huolimatta kokemukset olivat vierailun osapuolten mielestä kokonaisuutena myönteisiä, ja samanlaisia aktivistivaihtoja järjestettiin vielä kahdesti.
Saksan autonomiliike vaikutti valtavasti Avtonom-lehden perustajan Kabanosin näkemysten muotoutumiseen. Hän päätti poimia marxilaisuudesta sen parhaat puolet ja perustaa Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä alueella toimineen Kubanin anarkistifederaation perustalle uuden järjestön, jota ei olisi tarkoitettu pelkästään anarkisteille ja joka toimisi koko entisen Neuvostoliiton laajuisesti.
Kabanos toivoi, että kaikki Venäjän harvalukuiset vasemmistokommunistit liittyisivät uuteen järjestöön. Tämä koski ennen kaikkea “Marxilaisen Työväenpuolueen Eteläisen toimiston” jäseniä, jotka vierailivat usein Autonomisen toiminnan kokouksissa ja joiden kanssa käytiin ajatustenvaihtoa Avtonom-lehden sivuilla. Toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä nämä vasemmistokommunistiset ryhmät priorisoivat ideologista purismia ja pieniä lahkoja. Intellektuelleilla ei myöskään ollut paljoa sijaa tuonaikaisessa Autonomisessa toiminnassa: teoreettisten rakennelmien sijasta järjestössä preferoitiin paitojen ja rintanappien painamista sekä aktioita kaduilla. Käytännössä kaikki Autonomisen toiminnan jäsenet politisoituivat juuri anarkistiliikkeessä, nekin jotka eivät pitäneet itseään anarkisteina.
Ensimmäisten vuosien aikana järjestön yleiskokouksissa vaadittiin tämän tästä, että Autonominen toiminta uudelleenmäärittelisi itsensä puhtaan anarkistiseksi. Lopulta kuitenkin kaikki vakuuttuivat siitä, että tällainen käännös voisi karkottaa muutaman aktiivisimmista jäsenistä. Tiukan määrittelyn nähtiin olevan turhaa, koska me ymmärsimme, että on olemassa parempaakin marxilaisuutta kuin bolshevismi ja sosiaalidemokratia.
Ikuinen kiista järjestöstä
Anarkistiliikkeessä on käyty kiistoja järjestöjen kannattajien ja vastustajien välillä liikkeen alkuajoista asti, ja todennäköisesti riita jatkuu niin kauan kuin liike on olemassa. Jos asiaa tarkastelee venäläisen nykyanarkismin ja Autonomisen toiminnan historian kannalta, niin on vaikea kuvitella, että mikään kampanja olisi saavuttanut menestystään 2000-luvulla, jollei Autonominen toiminta olisi ollut niissä mukana.
Teoriassa epämuodollisetkin verkostot ja ystäväpiirit voivat järjestää mitä tahansa. Jokaiselle viime vuosikymmenen kampanjalle olisi voinut luoda oman infrastruktuurinsa, kuten omat verkkosivut ja omat sähköpostilistat. Tällaiset kampanjat voivat kenties olla houkuttelevampia niiden “puolueettoman” luonteen vuoksi.
Järjestöjen vastustajat ovat ehkä eri mieltä, mutta itse en millään jaksa aloittaa kaikkea uudestaan aina uuden kampanjan alkaessa. En halua aloittaa nollapisteestä joka kerta, kun ilmaantuu uusi ympäristöongelma, uusi sota tai jokin uusi vallanpitäjien mielivaltainen päähänpisto, jota haluan vastustaa. En halua etsiä jälleen uusia ihmisiä enkä perustaa uutta sivustoa, joka hylätään jälleen puolen vuoden kuluttua.
Jos Autonomista toimintaa ei olisi ollut, siis ydinjoukkoa joka seuraa mukana kampanjasta kampanjaan, olisin varmaankin jättänyt toiminnan jo aikapäiviä sitten. En olisi jaksanut. Autonomisen toiminnan aktivistien kanssa voi sentään kokoontua kerran vuodessa, keskustella menestyksistä ja epäonnistumisista sekä tehdä pidemmän aikavälin suunnitelmia.
Autonomisen toiminnan jäsenten vaihtuvuus on ollut valtavaa, minkä seurauksena tapaamisten strategisten ja taktisten keskustelujen taso on usein ollut heikompi kuin olisin toivonut. Mutta suuri vaihtuvuus on luonnollista seurausta nykytilanteesta, jossa me nyt elämme.
Anarkisteilla on ollut menestyksekkäitä kampanjoita joka puolella Venäjää, mutta yksittäisillä alueilla voittoja tapahtuu harvoin. Usein kamppailut päätyvät voittoon vasta kauan sen jälkeen, kun anarkistiset toimijat ovat poistuneet paikalta ja toimintaa ovat jatkaneet muut. Näin kävi esimerkiksi Azovin metanoliterminaalin vastaisessa kamppailussa.
On ymmärrettävää, että suurin osa ihmisistä katoaa liikkeestä 2—3 vuoden jälkeen ja ratkaisee yhteiskunnallisen toiminnan sijaan mieluummin omia henkilökohtaisia ongelmiaan. Ilman järjestöä liike häviäisi kokonaan sen osallistujien mukana, mutta muodollinen organisaatio takaa jatkuvuuden lyhytikäisten aktivistisukupolvien välillä.
Muodollinen organisaatio on lisäksi tapa luoda yhteistyötä sellaisten ihmisten välille, jotka eivät tunne toisiaan ennestään. Jos tovereita löytyy omasta kaveripiiristä, voi järjestön mieltää olevan turha. Kaikkien kohdalla ei ole näin: monet anarkistit ovat yksin ideoidensa kanssa, eivätkä he löydä ympäriltään samanmielisiä. Internetin ansiosta anarkisteihin tutustuminen on nykyisin toki paljon helpompaa kuin 20 vuotta sitten, mutta kontakti järjestöön takaa myös sen, että sekä aatteellinen pohja että toiminnan muodot ovat yhteisiä. Samalla tavalla toimiva joukko pystyy johonkin aivan muuhun kuin pelkät satunnaiset samanmieliset.
Muodollisen järjestön ja liikkeen ero on siinä, että jokainen määrittelee itse, kuuluuko liikkeeseen vai ei, siinä missä muodollisen järjestön tapauksessa kaikki päättävät yhdessä tavoitteista ja tarvittaessa yksittäisten henkilöiden jäsenyydestä. Olen pitänyt itseäni anarkistina jo 21 vuoden ajan, enkä epäile itsemäärittelyäni lainkaan. Aika ajoin tapaan sellaisia anarkistiksi itseään kutsuvia henkilöitä, joiden kanssa en halua omata mitään yhteistä. Olen nähnyt näiden vuosien aikana paljon pelkurimaisia, laiskoja, pinnallisia ja pikkumaisia anarkisteja, ja väitänkin, että toisinaan liikkeen “osanottajat” ovat samanasteinen ongelma kuin sen vastarinnan kohteet. Antifa-liikkeen kasvu lisäsi idioottimaista sekoilua entisestään, minkä vuoksi olen vuosi vuodelta yhä vakuuttuneempi siitä, että jonkinasteinen valikointi on välttämätöntä.
Myös Autonomiseen toimintaan liittyi ajoittain täysiä ääliöitä, mutta heidät oli sentään mahdollista erottaa. Anarkistiliikkeellä kokonaisuudessaan ei ole tällaista mahdollisuutta.
Ei ole olemassa taktiikkaa joka toimisi aina
Jos mietin venäläisen anarkistiliikkeen voittoja ja tappioita, niin anarkistien kampanjoiden menestys ei välttämättä riipu sen organisoinnista tai ylipäänsä sellaisista muuttujista, joihin anarkistit voisivat toiminnallaan vaikuttaa.
Esimerkkinä tästä voi tarkastella kahta 2000-luvun alun protestileiriä. Vuonna 2003 Autonominen toiminta järjesti Mustanmeren rannalla Azovissa leirin metanolin vientiin tarkoitettua terminaalia vastaan, yhdessä ekoanarkistisen Rainbow Keepersin ja paikallisten aktivistien kanssa. Toinen protestileiri järjestettiin Permissä kesällä 2004 mannertenvälisten ballististen ohjusten jälleenkäsittelylaitosta vastaan, yhdessä paikallisten aktivistien kanssa.
Nämä kaksi leiriä olivat järjestelyiltään miltei toistensa täydet vastakohdat. Azovin leiri järjestettiin ilman mitään taloudellisia kustannuksia, ja sinne saapui runsaasti porukkaa anarkistiliikkeen reunamilta, joiden ykkösintressi oli ryyppääminen. Kyseiset ihmiset kulkivat leirin läheisellä asuinalueella etsien pontikan myyjiä. Pahiten örvelsivät silti eräät Autonomisen toiminnan varsinaiset jäsenet. Leirin vaatimattomien puitteiden ja näiden tovereiden täysin vastuuttoman toiminnan yhdistelmä olisi voinut johtaa toisten leiriläisten vakavaan vahingoittumiseen. Leirin sisäisiltä tapaturmilta vältyttiin vain hyvällä onnella. Lopulta kännäävät jäsenet ajettiin leiriltä pois, mutta heidät päästettiin kuitenkin leirin kanssa samanaikaisesti järjestettyyn Autonomisen toiminnan yleiskokoukseen. Ryyppääminen jatkui sielläkin, minkä vuoksi yleiskokous jouduttiin lopulta keskeyttämään ennenaikaisesti.
Permissä tilanne oli täysin päinvastainen. Leirille oli kerätty jonkin verran rahoitusta jo etukäteen, eikä siellä ryypännyt kukaan. Tapahtumia ja mielenosoituksia järjestettiin jatkuvasti. Ainoa vastoinkäyminen oli se, kun paikalliset pikkurikolliset ryöstivät leirin kameran.
Kampanja Azovissa päätyi voittoon, pitkän väännön jälkeen. Metanoliterminaali muunnettiin vaarattomampien tuotteiden vientiterminaaliksi. Permin kampanja taas ei ollut tuloksekas. Ballistiset raketit tuhottiin jälleenkäsittelylaitoksessa viranomaisten suunnitelmien mukaisesti, vaikka täsmälleen samanlainen rakennusprojekti saatiin pysäytettyä joukkomielenosoitusten avulla naapuritasavalta Udmurtian Votkinskissa kolme vuotta aikaisemmin.
Azovin tulokset olivat seurausta paikallisten aktivistien raadannasta, joka jatkui vielä kauan sen jälkeen, kun anarkistit olivat lähteneet kaupungista. Perm sen sijaan on suurkaupunki, jonka asukkailla oli muita ja ajankohtaisempia ongelmia kuin ympäristölle vahingollinen projekti kaupungin kaukaisessa lähiössä.
On todellisuus piinaa hetkittäin
Alkoholikysymys ei ollut kipeä vain Azovin protestileirillä, vaan muissakin Autonomisen toiminnan tapahtumissa. Kerrottakoon perustamiskokouksesta tammikuussa 2002, jonne oli kutsuttu kunniavieraaksi Ilja Romanov, viranomaisten murskaaman maanalaisen Uusi Vallankumouksellinen Vaihtoehto (NRA) -ryhmän jäsen. Toisin kuin NRA:n muut vankilaan päätyneet jäsenet, hänet lähetettiin Moskovasta kotikaupunkiinsa Nižni Novgorodiin pakkohoitoon, ja hän pääsi mielisairaalasta sopivasti ennen samassa kaupungissa järjestettyä kokousta.
Uskollisena NRA:n perinteille Ilja innosti muita ankaraan ryyppäämiseen yleiskokouksen alusta alkaen, ja koska suuri osa kokouksen osallistujista oli tulossa paikalle vasta seuraavana päivänä, monet liittyivät mukaan. Kävi sitten niin, että perustamiskokousta varten vuokratussa yksiössä tapahtui hajaannus, ja jopa puolet delegaateista yhtyi alkoholikomitean istuntoon keittiössä. Komitea piti istuntoaan kokouksen loppuun asti, ja viimein Ilja sammui asuntoon, osallistumatta lainkaan yleiskokoukseen. Hänen satakiloinen ruhonsa saatiin vaivoin kannettua ulos vuokrayksiöstä.
Episodin jälkeen alkoholin nauttiminen kiellettiin ankarasti kaikissa Autonomisen toiminnan kokouksissa ja konferensseissa. Ikävä kyllä säännöissä ei ilmoitettu tarkasti sitä, koskeeko kielto myös öitä kokouspäivien välillä.
Tämän määrittelemättömyyden ja näkemysten kärjistymisen vuoksi Autonomisen toiminnan kolmas valtakunnallinen yleiskokous hajosi 2,5 vuotta myöhemmin, kun raittiusasiamiehet ja -naiset yrittivät ajaa pullon ystävät ulos kokouksesta, mutta he päätyivätkin itse lopulta vähemmistöksi. Seuraavien vuosien aikana alkoholifraktio katosi kuitenkin järjestön riveistä. Osa lähti ovet paukkuen heti kolmannen yleiskokouksen jälkeen.
Miksi muistelen näitä vuosien takaisia surullisia ja häpeällisiä episodeja? Syy on se, etten halua antaa toiminnasta valheellista kuvaa: ajoittain kaikki oli suorastaan syvältä. Meininki alkuaikojen yleiskokouksissa oli aina niin epäjärjestelmällistä, että epäilin yleiskokousten jälkeen kovasti koko projektin tarkoituksenmukaisuutta.
Jostain syystä Autonominen toiminta veti puoleensa noina vuosina sekalaista väkeä, joiden enemmistöltä puuttui sekä aatteellisuus että halu tehdä jotain. Vuosina 2002—2003 Autonomiseen toimintaan liittyi lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka olivat Avtonom-lehden jälleenmyyjiä ja pitivät lehdestä. Lehdellä oli niihin aikoihin ainutlaatuinen kapinallinen tyyli ja draivi, joka karkotti monia älyllisemmin suuntautuneita, mutta veti puoleensa vallankumouksellisen hengen ystäviä.
Monille tuotti vaikeuksia erottaa anarkismi alkoholismista tai punkrockista. Tämä oli kestettävä, koska meillä ei ollut varaa valikoida ihmisiä – meitä oli niin vähän, että otimme vastaan kaikki, jotka halusivat liittyä järjestöön. Vasta vuonna 2009 alkoi tuntua siltä, että toiminnassa tapahtuu edistystä ja järjestöön olivat jääneet vain ne, jotka oikeasti halusivat toimia.
Määrä ei ole sama asia kuin laatu
Vuosi järjestön perustamisen jälkeen, vuonna 2003, Autonomisen toiminnan osanottajamäärä nousi sataan henkeen. Sittemmin jäsenmäärä on pysytellyt näissä lukemissa, mutta osallistujien sitoutuneisuus järjestöön eroaa nykyisin jyrkästi aiemmasta.
Alkuaikoina joukossa ei ollut paljoakaan porukkaa, joka olisi kyennyt luomaan työkykyisiä paikallisryhmiä. Monet ryhmät eivät maksaneet vuosiin jäsenmaksuja, vaikka maksut olivatnaurettavan pieniä: viisi ruplaa eli noin 20 silloista senttiä jäsentä kohti kuukaudessa.
Valtakunnallista toimintaa yleiskokouksien välillä koordinoiva koordinaationeuvosto luotiin muodollisesti heti järjestön alkutaipaleella, mutta käytännössä se alkoi toimia vasta vuosia perustamisen jälkeen. Sitä ennen jäsenten ainoat keinot tehdä kaupunkienvälistä yhteistyötä olivat yleiskokous ja epämuodollinen sähköpostilista.
Nykyisin Autonomisen toiminnan paikallisryhmillä on monenlaisia yleiskokouksen niille asettamia velvollisuuksia, joiden täyttäminen olisi ollut alkuaikojen ryhmille mahdotonta.
Monille oli epäselvää, mitä varten jäsenmaksuja ja vastaavia muodollisuuksia tarvittiin. Mutta järjestön 10 vuoden olemassaolon aikana kukaan ei ole keksinyt mitään yhtä varmaa tapaa kerätä edes pientä rahastoa, sen enempää Autonomisen toiminnan kuin koko kansainvälisen anarkistiliikkeen viitekehyksessä. Pelkästään Avtonom-lehden liikevaihto on niin suuri, että yhteinen rahasto on välttämättömyys, jotta lehti pysyy pinnalla, mikäli jälleenmyyjien rahansiirrot viivästyvät. Mitä tulee muihin yhdessä sovittuihin velvoitteisiin, niin olisi tietysti parempi, jos kaikki toiminta tapahtuisi spontaanisti jäsenten omasta aloitteesta. Yhteiset velvoitteet ovat kuitenkin tae esimerkiksi siitä, että järjestön sisäinen viestintä ja ulkopuolisille suuntautuneen median ylläpito ei kaadu vuodesta toiseen pienten vapaaehtoisten joukon harteille.
Itse en koskaan ole suunnitellut pyörittäväni näitä projekteja ikuisesti. Mitä tulee julkaisutoiminnan luovaan puoleen, artikkeleiden kirjoittamiseen ja kampanjoiden suunnittelemiseen, voi olla että niitä olisinkin valmis tekemään lopun ikääni. Mutta en tule elämään ikuisesti.
Lehtihommissa luovan työn suhde rutiiniin on 1:10. Näin paljon vaatii editointi, keskustelu, rahankeruu, kirjanpito ja lehden levittäminen, jotta luovan työn tuottamat lehden artikkelit päätyisivät lukijoiden käsiin. Suurin piirtein sama suhdeluku pätee myös järjestön nettisivun ylläpitoon ja minkä tahansa mielenosoituksen järjestämiseen. Jonkun on etsittävä nettisivulle sopivaa sisältöä jälleenjulkaistavaksi, vahdittava trolleja ja spammia, tulostettava kirjoituksia. Yhtälailla jonkun täytyy ostaa lippukeppejä, maalata banderolleja ja niin edespäin.
Kaikki tämä rutiinihomma kyllästyttää nopeasti kenet tahansa, mutta siitä huolimatta kaikki se työ on välttämätöntä anarkistisen liikkeen kehittämiseksi. Pelkät hyvät ideat eivät riitä, mikäli kukaan ei levitä niitä eikä liikettä onnistuta kasvattamaan. Rutiinityön pitäisi jakaantua suurin piirtein tasaisesti kaikkien järjestön osanottajien kesken, ottaen huomioon kaikkien yksilölliset mahdollisuudet.
Jäsenen velvollisuudet eivät merkitse pakottamista, vaan vapaaehtoista sopimusta, johon kaikki suostuvat järjestöön liittyessään. Se on tietynlainen minimaalinen tae siitä, että ketään ei jätetä yksin kantamaan vastuuta. Ei ole mitään autoritäärisempää kuin vaatia muilta vähemmän kuin itseltään, sillä tällainen käyttäytyminen kieltää muilta heidän oikeutensa kehittyä yksilöllisesti kohti itsenäisyyttä.
Lehden merkitys
Avtonom-lehti auttoi 10 vuotta sitten Anarkistisen Toiminnan perustamisessa, mutta nykyisin paperijulkaisujen merkitys on paljon pienempi. Internetin käytön levittyä paperilehdistön kysyntä on vähentynyt. Yhä harvempi haluaa maksaa siitä, minkä voi löytää netistä ilmaiseksi. Pienjulkaisut ovat kärsineet tästä kehityksestä aivan erityisesti, koska yhden pienjulkaisun kappalekustannukset ovat paljon suuremmat kuin suuripainoksisten valtavirran lehtien kulut.
En kuitenkaan lakkauttaisi paperilehtiä, koska ne ovat usein tärkeitä liikkeen kannalta: Avtonomin koko 1500 lehden painos saadaan yhä kaupaksi parin vuoden kuluessa ilmestymispäivästä. Painos ei paljasta lehden koko merkitystä. Keskimäärin jokaista lehteä lukee enemmän kuin yksi ihminen, ja vielä useampi kohtaa lehden konserteissa ja kirjakaupoissa. Netissä taas ani harvalla artikkelilla on useampi kuin tuhat lukijaa. Paperilehti on eräänlainen järjestön käyntikortti, joka osoittaa mihin järjestö kykenee.
Entisen Neuvostoliiton anarkistiliikkeessä kukaan ei ole pystynyt kilpailemaan Avtonomin kanssa sivumäärän ja painoksen koon suhteen, eivätkä nämä sivumäärät ja painoskoot olisi mahdollisia ilman järjestöä, joka auttaa levittämään lehteä.
Kaveripiiristä anarkistien omaksi alakulttuuriksi
Autonomista toimintaa on kritisoitu alakulttuurisuudesta, olkoonkin että ainakin Moskovassa alakulttuurien edustajia on jopa enemmän vasemmistokommunistien ja anarkosyndikalistien joukossa. Minulla ei ole mitään punkkareita vastaan noin yleisesti, mutta punkkari joka vakuuttaa että “meidän on päästävä eroon alakulttuurisuudesta” on säälittävä näky.
Oma suhteeni hardcore-kulttuuriin on jo kauan ollut merkantilistinen tai oikeastaan vaihtokauppa. 2000-luvulla hardcore-konsertit olivat ainoa tila Moskovassa, jossa anarkistisia lehtiä ja kirjallisuutta saattoi myydä vapaasti. Minulla ei koskaan ollut mitään illuusiota siitä, että ne kiinnostaisivat useampaa kuin kymmenes- tai kahdeskymmenesosaa kävijöistä. Hardcore saa vastavuoroisesti aktivisteilta tietynlaisen yhteiskunnallisen merkittävyyden statuksen.
Punk-keikkojen lisäksi olen yrittänyt levittää anarkistista kirjallisuutta myös Moskovan DIY hip-hop konserteissa, mutta siellä ketään ei ole kiinnostanut tippaakaan. Ei ole anarkismille haitallista, jos joku tulee liikkeeseen mukaan punkin tai hardcoren kautta; ongelmallista on se, jos hardcore ja anarkismi sekoittuvat keskenään. Nämä kaksi asiaa voivat mennä sekaisin vain siinä tapauksessa, jos anarkistit eivät onnistu saamaan mukaan toimintaan väkeä mistään muualta kuin hardcoren parista.
Uskon, että Moskovassa vuosi 2008 oli käännekohta. Ensin antifasisti ja punkkari Aleksei Krylov murhattiin, sitten anarkisteja kidutettiin Sokolnikin poliisiasemalla. Tämä aktivoi Moskovan alakulttuurin muutaman kuukauden ajaksi. Silloin mielenosoituksiin saapui ensimmäistä kertaa 250—300 henkeä, aiempien 50—70 ihmisen sijasta. Ilman tätä tapahtumasarjaa ei varmaankaan olisi pystytty järjestämään vuosittaisia tammikuun 19. päivän mielenosoituksia natsien murhaamien Stanislav Markelovin ja Anastasia Baburovan muistolle, ei myöskään radikaalia protestia moottoritietä vastaan Himkin kaupungissa vuonna 2010.
Vaikka osanottajien joukot tulivat miltei yksinomaan punk-hardcore alakulttuurista, kaupunkiin syntyi silloin myös tietty erillinen anarkistinen alakulttuuri. Nykyisin Moskovan mielenosoituksiin osallistuu sellaisiakin anarkisteja, jotka eivät ole aktivisteja tai heidän ystäviään.
Anarkistien päämääränä ei mielestäni tulisi olla mukava ja ystävällinen kaveripiiri, vaan tehdä vallankumous. Anarkistien väliset erimielisyydet ja konfliktit ovat välttämätön seuraus liikkeen kasvusta.
Liikkeen kasvu on tuonut tullessaan uusia hankaluuksia joukkotapahtumien järjestämisessä. Aikaisemmat luvattomien mielenosoitusten järjestämisen taktiikat eivät enää toimi, kun osallistujia on enemmän kuin sata. Ongelmia tuottaa myös se, että sosiaalinen media on Venäjällä ankarasti valvottua. Kuinka voi ylipäätänsä ilmoittaa liikkeen tukijoille, että aktio on suunnitteilla? Vielä vaikeampaa arvioida, mitkä aiheet voivat tulla sikäli muodikkaiksi, että ihmiset jaksavat osallistua ja lähteä liikkeelle. On myös vaikeaa arvioida, miten riskialttiisiin mielenosoituksiin ihmiset ovat valmiita.
Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta en mistään hinnasta palaisi takaisin niihin aikoihin, kun kaikki tunsivat toisensa ja kaikki oli ennustettavissa.
Tovereista jotka eivät enää ole kanssamme
Lopuksi on sanottava pari sanaa tovereista jotka eivät enää ole kanssamme – anarkisteista Anastasia Baburovasta ja Ilja Borodaenkosta. Heidän roolinsa Anarkistisessa toiminnassa olivat hyvin erilaisia.
Anastasia liittyi järjestöön vain päivää ennen kuin natsit murhasivat hänet. Anastasia ei ollut heikko ihminen, mutta hän ei pitänyt konflikteista. En tiedä, olisiko hän pidemmän päälle viihtynyt Moskovan paikallisryhmässä, jossa on aina otettu kovasti yhteen, siksi että kaikki sen perustajajäsenet ovat harvinaisen jääräpäistä sorttia.
Ilja taas ehti rakentaa omin käsin, tyhjästä, anarkistiliikkeen kotiseudulleen Nahodkan kaupunkiin Tyynenmeren rannalle. Iljan murhasivat natsit, jotka hyökkäsivät ydinjätteen käsittelylaitoksen vastaiselle protestileirille kesällä 2007.
Anastasian ja Iljan kuolemat olivat minulle tärkeä oppitunti, koska heistä molemmat osoittautuivat korvaamattomiksi. Anastasia taittoi Avtonomia parin numeron verran, eikä lehdellä ole edelleenkään vakituista taittajaa, jonka varaan voisi luottaa täysin. Kaukoidän anarkistiliikkeestä ei ole ilman Iljaa juuri mitään jäljellä.
Ennen en lainkaan ymmärtänyt yksittäisten henkilöiden merkitystä, sillä minuun oli vaikuttanut marxilainen näkemys, jonka mukaan yksilöiden merkitys historiassa on vähäinen. Aloin suhtautua kaikkeen paljon vakavammin ymmärrettyäni, ettei kukaan kyennyt korvaamaan heitä. Voisin kompensoida nämä menetykset vain tekemällä itse entistä enemmän, vaikka se kuulostaakin kovin paatokselliselta.
Heidän kuolemansa toi minulle myös lopullisen ymmärryksen elämäntapani vaarallisuudesta. Miksi vaarantaisin elämäni sellaisen projektin vuoksi, jota teen vain puoliksi tosissani?
Antti Rautiainen
Kirjoitus on alun perin julkaistu Avtonom-lehden numerossa 34 joulukuussa 2012, kirjoituksen venäjänkielinen versio löytyy täältä.
Avtonom-lehden 37. numero on ilmestymässä lähiviikkoina, ja sitä varten kerätään rahaajoukkorahoituksella, lahjoitustavoista saa tietoa kirjoittamalla sähköpostiosoitteeseen avtonomjournal@gmail.com.
Avtonom-lehteä myydään Helsingissä Mustan Kanin kolossa ja Tasajako-distrossa. Molemmat myyvät myös Väärinajattelija-lehden seitsemättä numeroa, jossa suomenkielinen käännös on ilmestynyt alunperin.
Add new comment