Uskonto Ukrainan sodassa

Ukrainan poliittinen tilanne on monimutkainen. Tilannetta mutkistavat entisestään uskonnolliset jakolinjat maan sisällä. Millainen asema uskonnoilla on Ukrainan kriisissä?

Ukrainan kirkko on historian kuluessa jakaantunut moniin osiin, koska ortodoksikirkon suhde valtiovaltaan ei ole yksiselitteinen. Siinä missä katolisella kirkolla on yksi valtioiden rajoista riippumaton hierarkia ja protestanteilla kirkollinen valta on aina alisteinen maalliselle, ortodokseilla tämä ratkaistaan tapauskohtaisesti. Tämän vuoksi kun jokin sota, valloitusretki tai kansallinen itsenäistymiskamppailu johtaa valtiollisten rajojen muuttumiseen ortodoksikirkkojen alueella, seuraa tätä kamppailua yleensä myös uusi vastaavanlainen kamppailu siitä, mihin kirkkokuntien raja siirretään. Koska Ukrainan alueella rajat ovat siirtyneet useasti ja koko kansallisen identiteetin luominen ja itsenäisen valtion synty on ollut pitkä prosessi, tämä prosessi on käyty siellä jo kolme kertaa.

Ukrainan kirkon kolme hajaannusta

Ensimmäisen kerran prosessi käytiin 1500-luvun lopussa, jolloin suurin osa Puola-Liettuan alaisuudessa asuneista ortodokseista siirtyi katolisen kirkon alaisuuteen välttääkseen uskonnollisen vainon, kuitenkin säilyttäen ortodoksisen riitin. Näin syntynyt Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko oli vahva niillä Länsi-Ukrainan alueilla jotka liitettiin Neuvostoliittoon vasta toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliitossa se julistettiin kokonaan laittomaksi. Nykyään kirkko on Ukrainan kolmanneksi suurin.

Toisen kerran prosessi käytiin 1910-1920-luvun taitteessa, jolloin Ukraina oli lyhyen aikaa itsenäinen. Itsenäisyyshankkeelle myötämielinen osa papistosta halusi irrottaa kirkon Moskovan määräysvallasta. Se pyrki saamaan Ukrainan ortodoksikirkolle täysin itsenäisen autokefalisen statuksen, joka on vain neljällätoista ortodoksikirkolla.

Vuonna 1924 Konstatinopolin patriarkka Grigorios VII myönsi muodostuneelle kirkolle autokefalisen statuksen, mutta Neuvostoliiton alkuvuosien uskonnonvastaisen kampanjan myötä autokefalista kirkkoa vainottiin ja lopulta sen toiminta kiellettiin kokonaan. Natsit tukivat kirkkoa 1940-luvun miehityksen aikana. Neuvostoliiton voitettua maailmansodan autokefalinen kirkko kiellettiin, ja se alkoi elpymään kolmannen kerran vasta 1990-luvulla Ukrainan itsenäistyttyä. Elpymisen aikana kirkko on jakaantunut kahteen leiriin, jotka riitelevät keskenään omaisuudesta – välillä riidat ovat yltyneet joukkotappeluiksi kirkon kiinteistöissä. Yhdessä nämä Ukrainan autokefalistisen ortodoksikirkon haarat ovat Ukrainan neljänneksi suurin kirkkokunta.

Stalin päästi ortodoksikirkon pannasta maailmansodan aikana, tarkoituksenaan mobilisoida myös neuvosto-ideologian kanssa ristiriitaiset aatteelliset voimat totaaliseen sotaan. Moskovan patriarkaatti pysyi tiukasti kommunistipuolueen tossun alla, ja se oli ainoa Neuvostoliitossa hyväksytty ortodoksikirkko, jonka alle kaikki paikalliset kirkot pyrittiin keskittämään. Tämän vuoksi Ukrainan itsenäistyessä suurin osa kirkollisesta infrastruktuurista oli Moskovan patriarkaatin hallussa ja merkittävimmät uudet kirkon itsenäistymishankkeet tulivatkin Moskovan patriarkaatin alaisten kirkkojen sisältä. Uuden itsenäistymishankkeen johtaja on Kiovan entinen metropoliittaFilaret, joka on ollut myös näin muodostuneen Ukrainan ortodoksikirkon Kiovan patriarkaatin patriarkka vuodesta 1995 eteenpäin. 1990-luvun alkupuolella Filaret yritti yhdistyä Ukrainan autokefalistisen ortodoksikirkon kanssa, mutta tiet erkanivat nopeasti riitaisissa merkeissä.

Moskovan patriarkaatin kamppailu Ukrainan uskovaisista

On vaikeaa arvioida Filaretin johtaman Kiovan patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksikirkon voimasuhteita. Mielipidetutkimukset ovat ongelmallinen menetelmä, koska monet uskovaiset eivät ole tietoisia koko konfliktista eikä heitä kiinnosta kumpaa patriarkaattia heidän kotikirkkonsa tottelee. Riittinsä puolesta kirkot eivät juurikaan eroa, tosin Kiovan patriarkaatti suhtautuu myötämielisemmin Ukrainan kielen käyttämiseen siinä missä Moskovan patriarkaatti preferoi muinaiskirkkoslaavia. Mielipidetutkimukset antavat ristiriitaisia tuloksia patriarkaattien voimasuhteista, mutta nämä kaksi kirkkokuntaa ovat selvästi suurempia kuin kolmanneksi suurin Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko. Suurin "uskontokunta" Ukrainassa ovat kuitenkin uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvat: yli 60% ukrainalaisista ei pidä itseään minkään kirkkokunnan tukijana.

Yksikään ortodoksikirkon neljästätoista autokefalistisesta kirkosta ei kuitenkaan ole tunnustanut Kiovan patriarkaatin autokefalista asemaa, eikä pienemmän Ukrainan autokefalisen kirkon 1920-luvulla tunnustettua asemaa pidetä myöskään enää voimassaolevana. Tämä kertoo Moskovan kirkon sitten 1920-luvun kasvaneesta vaikutusvallasta. Muut kirkkokunnat eivät enää halua astua ylivoimaisesti suurimman ortodoksisen kirkon varpaille, eivätkä puuttua sen etuihin Ukrainassa.

Ukraina on asukasluvultaan toiseksi suurin entisen Neuvostoliiton perijävaltio, minkä vuoksi Moskovan patriarkaatilla on siellä paljon menetettävää. Moskovan pyrkimykset pitää Ukrainan uskovaiset otteessaan merkitsee myös sitä, että sen on oltava erittäin varovainen kannanotoissaan sodan suhteen. Venäjän ja venäläismielisten kapina-alueiden ortodoksit ovat joka tapauksessa lojaaleja Moskovan patriarkaatille, joten liian näkyvät kannanotot kapinoitsijoiden puolesta voivat vain heikentää Moskovan patriarkaatin asemaa muualla Ukrainassa. Vaikka Moskovan patriarkaatti on keskeinen Putinin tukipilari, se ei ole ottanut näkyvästi kantaa kapinallisten puolesta. Kiovan helmikuisen verenvuodatuksen jälkeen patriarkka otti vain epämääräisesti kantaa Ukrainan eurointegraatiota vastaan. Hänen kantansa Krimin miehitykseen on luettavissa vain rivien välistä, eikä patriarkka ottanut osaa Krimin valtauksen jälkeen järjestettyihin juhlallisuuksiin.

Ukrainan kirkko matkalla kohti uutta hajaannusta

Moskovan patriarkaatin Kiovan hallinto on sen sijaan ottanut selvän kannan Krimin miehitystä vastaan. Moskovan patriarkaatti on myös Ukrainan uuden presidentin Pjotr Porošenkon kirkko, ja ilmeisesti enemmistö Moskovan patriarkan Ukrainan papistoa tukee Kiovan keskushallintoa taistelussa venäläismielisiä vastaan. Vähemmistö taas tukee venäläismielisiä, toisinaan hyvinkin suoraviivaisin keinoin. Esimerkiksi 25. toukokuuta esipappi Vladimir Maretskin komentama taistelijaosasto jäi Kiovan hallituksen joukkojen sotavangiksi Luhanskin alueella.

Donetskin ja Luhanskin "kansantasavaltojen" aatteellinen suunta on neuvostonostalgia yhdistettynä kristilliseen konservatiivisuuteen. Suomalaisesta näkökulmasta näiden kahden yhdistelmä näyttää täysin ristiriitaiselta, mutta entisen Neuvostoliiton alueella ne löysivät toisensa jo Moskovan vuoden 1993 perustuslakikriisin aikana. Tuolloin Venäjän korkeinta neuvostoa puolustamaan ryntäsi sekalainen joukko monarkisteista stalinisteihin, jota yhdisti lähinnä vain vihaJeltsinin markkinauudistuksia ja autoritaarista hallintotapaa vastaan. Tuolloin Jeltsin ampui parlamenttinsa tottelevaiseksi tankkien avulla, mutta moni häviäjistä jatkoi poliittista toimintaansa, esimerkiksi Zavtra (Huominen) -lehden ympärillä.

Donbassin kapinallisista Zavtra-lehden piiristä on muun muassa sodan myötä kuuluisuudeksi tullut luutnantti Igor Girkin (salanimi Strelkov), joka komensi kapinallisjoukkoja Slavjanskin kaupungin taisteluissa. Girkin on harras ortodoksi ja hänen historiallinen esikuvansa on valkokaartin monarkistit. Venäläismielisille äärikansallisille tsaarit ja Neuvostoliitto ovat kuitenkin yhtä ja samaa mahtavan suurvalta-Venäjän jatkumoa, minkä vuoksi kapinallisissa "kansantasavalloissa" Lenininpatsaat ovat yhä pystyssä. Kristilliskonservatiivisuus taas näkyy esimerkiksi siinä että perustuslain perusteella ortodoksinen kristinusko on "Donetskin kansantasavallan" valtionuskonto.

Venäjällä kirkon ja valtion sidos on niin vahva, että radikaalein äärioikeisto suhtautuu usein vihamielisesti patriarkkaan ja hakeutuu esimerkiksi uuspakanallisuuteen. Venäjän äärioikeisto on myös jakautunut suhtautumisessaan Ukrainan tapahtumiin, pakanat ja natsit sympatisoivat enemmän Kiovan hallitusta ja ortodoksifundamentalistit tukevat venäläismielisiä kapinallisia, mutta jakolinjoja kulkee myös näiden ryhmien sisällä. Moskovan patriarkaatin suhde ortodoksifundamentalisteihin on kahtalainen: toisaalta se ei voi olla avoimesti ortodoksifundamentalistien kanssa samoilla linjoilla, toisaalta heitä siedetään ja tuetaan kirkon rakenteiden sisällä.

Krimin tataarien tukala asema

Ukrainan konfliktin suurin häviäjä on Krimin tataarivähemmistö. Tataarien kohtalo Neuvostoliitossa oli karu, kaikki tataarit karkotettiin vuonna 1944 ja puolet kansasta kuoli prosessissa. Paluu tuli mahdolliseksi vasta Neuvostoliiton murentuessa.

Vaikka karkoituksen jälkeen tataareja oli jäljellä vain muutamia satoja tuhansia (nykyään puoli miljoonaa), niin Neuvostoliiton toisinajattelijoiden liikkeessä heidän roolinsa oli keskeinen. Mikään muu kansallinen tai uskonnollinen ryhmä ei ollut yhtä yksimielisesti mukana väkivallattomassa protestiliikkeessä.

Liikkeen johtoon kohosi jo 60-luvulla Mustafa Džemilev, joka on edelleenkin tataarien arvostama johtaja. Krimin miehityksen alettua Putin yritti voittaa Džemileviä puolelleen, mutta tämän epäonnistuttua johtaja on nyt karkoitettu Venäjältä ja Krimiltä ainakin viideksi vuodeksi. Painostus tataarijärjestöjä vastaan on kova, tataarien omassa parlamentissa Mejlisissä on tehty kotietsintöjä ja lokakuun alkuun mennessä 17 tataaria oli kadonnut. Osa heistä on löytynyt murhattuina.

Tataarien enemmistö laskee vakiintuneen maallisen poliittisen organisaationsa varaan, mutta maailmanlaajuinen, jo vuonna 1953 Jerusalemissa perustettu islamistipuolue Hizb ut-Tahrir on myös aktiivinen Ukrainassa. Puolue on erityisen vahva Keski-Aasiassa, jossa sitä myös vainotaan mutta ei pidetä terroristijärjestönä. Ainoa maa jossa puolue on kielletty on Venäjä, ja nyt kielto on ulotettu myös Krimille mistä Hizb ut-Tahririn epäiltyjä jäseniä savustetaan nyt ulos. Krimin venäläismielinen media on jo kauan pyrkinyt leimaamaan Hizb ut-Tahririn ja sitä myötä kaikki Krimin tataarit terroristeiksi, mutta mitään riippumattoman median esittämää todistusaineistoa tällaisistä kytköksistä ei ole. Jonkin verran Krimin tataareita on kuitenkin lähtenyt sotimaan Syyriaan Assadin hallitusta vastaan, ja tällä voi olla vaikutusta niemimaan mielialojen kehittymiseen joskus tulevaisuudessa.

Antti Rautiainen 

Kirjoitus julkaistu alunperin Vapaa ajattelija-lehden numerossa 4/2014