Palkkaorjuuden loppu

Usein talous ja politiikka pyritään eristämään erillisiksi alueikseen. Tätä tehdään muun muassa puhumalla taloudesta sellaisella termistöllä, että ainoastaan ”asiantuntijat” kykenevät siitä puhumaan. Lähes kaikki kuitenkin ovat kosketuksissa talouden kanssa päivittäin. Itse asiassa me rakennamme ja ylläpidämme sitä todellisuutta, joka ymmärretään taloutena. Koska kyseessä on aihe joka koskee meitä kaikkia, meidän kaikkien tulisi pystyä osallistumaan myös taloutta koskevaan päätöksen tekoon. Kun puhumme taloudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä kuten työstä, meidän ei pidä rakentaa samaa etäännyttävää ilmapiiriä, kuin taloustieteiden parissa yleensä. Jos näistä aiheista voidaan puhua ymmärrettävästi ja selkeästi, siihen on pyrittävä. Näin emme osallistu elitistisen tiedon monopolin rakentamiseen, joka on vallalla yleisesti taloudesta puhuttaessa.

Miten palkkatyö toimii kapitalistisessa järjestelmässä?

Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme työstä? Se, että asuntoni on puhdas, on elämäni ja hyvinvointini kannalta ensisijaisen tärkeää, mutta kun siivoan asuntoni, sitä ei kuitenkaan lasketa työksi. Työtä käytetäänkin usein palkkatyön synonyymina.

Työn ja palkkatyön välillä on kuitenkin iso ero. Työ on olennaista meidän olemassaolollemme. Kasvatamme ravintoa, rakennamme ja huollamme elintilojamme, hoidamme terveyttämme ja niin edelleen. Tämä kaikki on työtä anarkistisesta näkökulmasta. Ihminen ei siis koskaan lakkaa työskentelemästä. Olennaista tässä työn alkuperäisessä käsityksessä on se, että se on sidottu meidän tai yhteisöjemme tarpeisiin. Tämän kaltaisessa työssä työtä tekevät yksilöt ja yhteisöt saavat myös pitää työn tulokset itsellään. Palkkatyö on paljon uudempi ilmiö.

Palkkatyön kritiikki palautuu Proudhonin ajatukseen siitä, että ”omaisuus on varkautta”. Työntekijän työstään saama palkka on aina pienempi kuin tuotetun esineen arvo. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, ettei työntekijöillä ole varaa ostaa ansaitsemallaan palkalla kaikkia tuottamiaan palveluita tai esineitä. Työskennellessäni leipomossa en voisi ostaa saman päivän palkalla kaikkia niitä tuotteita, joita olen päivän aikana tehnyt. Tästä erotuksesta, joka jää palkan ja tuoton välille, syntyy uutta pääomaa.

Pääoma muodostuu kapitalistien kyvystä saavuttaa voittoja ilman työtä. Anarkistisesta perspektiivistä lisäarvo on se, mikä jää jäljelle, kun työntekijöiden palkka vähennetään heidän tuottamastaan voitosta/arvosta. Lisäarvolla viitataan kaikkiin niihin tapoihin saada voittoa, joita ei ole sidottu työhön (korko, vuokra). Ideana on, että omistaja ”antaa” jonkun käyttää omaisuuttaan (asuntoa, tuotantovälineitä). Jos omistaja jäisi yksin omaisuutensa kanssa, olkoon se sitten tehdas tai kauppa, niin mitään lisäarvoa ei syntyisi. Lisäarvon synnyttämiseen tarvitaan työtä ja sen tekijöitä. Jos yritys on työntekijöiden omistuksessa ja nämä jakavat tuoton tasan keskenään, lisäarvoa ei synny. Ero olisi tällaisessa tapauksessa siinä tekeekö työn itse, vai tekeekö joku muu sen toisen puolesta. Kaikki palautuu siihen, että jotkut pystyvät elämään muiden työn varassa, ja ne joilla ei ole pääomaa joutuvat turvautumaan palkkatyöhön.

Palkkatyön synty ajoittuu arvioiden 1400-luvulle, kuten koko kapitalistisen järjestelmän alkuaskeleet. Tuolloin alkoi kaksi laajaa prosessia, kolonisaatio ja voimakas yhteismaiden yksityistäminen ja haltuunotto Euroopassa. Ihmiset pakotettiin muun muassa velkaannuttamalla luopumaan maastaan samalla kun yhteismaita tuhottiin. Kun yksilöt ja yhteisöt menettivät maansa, heidän oli pakko taipua palkkatyöhön. Tästä seurannutta ajanjaksoa leimaavatkin nälänhädät ja diasporat. Moni valitsi valtatien kuolemankin uhalla mieluummin kuin alistui palkkaorjuuteen. Tällöin myös ihmiselämää uusintava työ (se mitä nykyään luonnehditaan kotitöiksi) jaettiin erilleen palkkatyöstä ja siitä tehtiin naisten työtä ja samalla näkymätöntä ja ”ilmaista”. (Federici 2004) Ihmiset ja heidän yhteisönsä eivät kuitenkaan alistuneet maidensa ryöstöön mukisematta, vaan he kapinoivat ja osittain karkeinta palkkaorjuuden muotoa siirrettiin kolonioihin. Valtion yksi olennaisimmista funktioista on edelleenkin hallinnoida työvoimaa ja auttaa sen uudelleentuottamisessa.

Miksi palkkatyö on palkkaorjuutta?

Palkkaorjuus saattaa terminä kuulostaa vanhahtavalta, mutta se on itse asiassa osuvin kuvaus modernista työstä, ja parhaimmillaan se purkaa kapitalistista työtä luonnollistavia ja oikeuttavia rakenteita. Työntekijänä en voi erottaa työvoimaa omasta ruumiistani, en voi siis myydä työvoimaani erillisenä. Töihin menen joka aamu minä itse, mikä tarkoittaa sitä, että annan ruumiini ja mieleni työnantajan käyttöön päivittäin. Työntekijänä en myy mitään abstraktia asiaa, vaan joudun myymään konkreettisesti itseni, kun myyn työvoimani. Yksi kapitalistisesta logiikasta nouseva argumentti on, että työntekijät voivat vapaasti valita menevätkö he töihin vai eivät. Tämä valinta perustuu yhtä lailla vapauteen, kuin rosvon esittämä ”annatko kukkarosi vai otatko luodin kalloon”. Tässä historiallisessa tilanteessa jossa yksi taloudellinen malli ja siihen sidotut poliittiset ideologiat ovat läpäisseet suurimman osan maapallosta, on lähes mahdotonta astua kapitalistisen systeemin ulkopuolelle. Työntekijöihin kohdistuukin vahva rakenteellinen pakko työn suhteen ja se on rinnastettavissa siihen, että möisimme itsemme orjuuteen kahdeksaksi tunniksi päivässä. Se kuinka synkeää tuo orjuus on, riippuu osittain siitä kuinka hyvin työntekijät ovat pystyneet järjestäytymään, mutta osittain myös siitä, miten etuoikeutetussa asemassa olemme globaaleissa tuotantosuhteissa.

Miten palkkaorjuus luonnollistettiin?

Yksi valtion tehtävistä on uudelleentuottaa työvoimaa ja hallinnoida sitä. Tähän tarkoitukseen on luotu instituutioiden verkko, joista yksi on moderni koulu. Koulussa opimme tuotannon vaatimaa kuria ja myös sen, että ne joilla on oikeanlaiset paperit ja positio, saavat päättää puolestamme. Opimme, että opettajilla on täydellinen ja kiistämätön tieto maailmasta ja siten on ”luonnollista”, että meidän on toteltava. Koulu asettaa oppilaat myös hierarkkiseen järjestykseen arvosanojen perusteella ja sijoittaa siten meidät ”oikeille” paikoille tuotanto- ja työsuhteisiin.

Yksi osa palkkaorjuuden luonnollistamista on käsitteellisen tai ei- kouriintuntuvan toimijan luominen. Oppilas ei ole koulussa konkreettinen ihminen, vaan osa oppilas-kategoriaa. Samoin me emme ole työssä konkreettisia ihmisiä vaan osa työntekijä-kategoriaa, jolloin todellisista tarpeistamme ei tarvitse välittää. Samalla kuin työ irtaantuu todellisista tarpeista emmekä saa työmme tulosta vaan työvoimasta palkkaa, myös meistä rakennetaan abstraktio. Tässä ilmiössä emme tiedä kuka on tehnyt esimerkiksi puhelimemme eri osineen. Meidän on tällöin vaikeampi tuntea solidaarisuutta tai empaattisuutta tätä ei-konkreettista työn tekijää kohtaan.

Palkkaorjuus on rakennettu niin luonnolliseksi modernissa yhteiskunnassa, että se on osa käsitystämme ”normaalista” ihmisestä. Vain tekemällä palkkatyötä tai omistamalla pääomaa voi saavuttaa täyden kansalaisen roolin. Muiden osa on muodostaa yhteiskunnan marginaali, joka toimii korkeintaan halpatyöreservinä tai hallinnoinnin kohteena. Näin sosiaalisesti rakennetuilla hierarkioilla oikeutetaan ja luonnollistetaan muun muassa työnjakoa ja sitä, että pääoma kertyy vain harvojen ja valittujen käsiin. Tämä ei ole universaali välttämättömyys vaan tietyssä historiallisessa kontekstissa tapahtunut ilmiö.

Mitä voimme tehdä?

Vaikka meidät sosiaalistetaan koulussa ja muissa instituutioissa siihen, että tarvitsemme aina jonkun johtamaan meitä, tämä on kuitenkin vain yksi tapa järjestää ihmisyhteisöjen toimintaa. Työntekijät pystyisivät helposti päättämään itse työpaikoillaan. Tietenkin edellisistä malleista pois oppiminen veisi aikaa. Meillä saattaa olla lähiympäristössämme luonnollisia auktoriteetteja, ihmisiä joilla on enemmän kokemusta aiheesta. Tällöin kuitenkin argumentti ja kokemus ratkaisevat, ei se että joku on sellaisessa positiossa, että häntä on toteltava, olivatpa hänen argumenttinsa millaisia tahansa.

Koska kyseessä ei ole välttämätön ja universaali kehityskulku, palkkatyön historia on kapinoiden historiaa. Siitä lähtien kun ensimmäiset yhteismaat varastettiin ja ensimmäiset koloniat valloitettiin, ihmiset ja yhteisöt ovat nousseet vastarintaan. Jokainen helpotus työntekijälle on pitkien kamppailujen tulos, vaikka myöhemmin niistä onkin yritetty rakentaa osa suurta kapitalismin ja teollistumisen kehityskertomusta. Valtiolla on ollut näissä konflikteissa iso rooli, sen toimiessa pää asiallisesti pääoman vahtikoirana, jotta konfliktit eivät pääsisi paisumaan liian suuriksi. On tärkeää hahmottaa palkkatyön historiallinen konteksti, jotta sitä ei voida kuvata luonnollistettuna välttämättömyytenä. Samoin on tärkeää muistaa kaikki ne kamppailut palkkaorjuuden purkamiseksi, jotta emme vaipuisi epätoivoon mahdottoman suurelta tuntuvan tehtävän edessä.

Yksi olennainen tapa iskeä kapitalistista järjestelmää vastaan on hyökätä palkkaorjuutta vastaan. Palkkatyö on yksi niistä tekijöistä, jotka varmistavat pääoman uusiutumisen, ja siksi se on myös muiden valtasuhdehierarkioiden perusta (tällä historiallisella hetkellä ja tässä kontekstissa). Siksi tulee löytää tapa, jolla voimme tehokkaimmin käydä sitä vastaan. Monet meistä ovat tilanteessa, jossa palkkatyöstä luopuminen on vaikeaa tai mahdotonta, jolloin taistelua on helpointa käydä palkkatyön piirissä.

Miksi emme voisi tyytyä joihinkin uudistuksiin ja parannuksiin työpaikoilla? Vaikka saisimme hyvää palkkaa, se ei ole koskaan tehdyn työn hinta vaan meiltä varastetaan aina osa. Me tai yhteisömme emme hyödy suoraan työstämme. Emme myöskään saa päättää omasta ajastamme ja tekemisestämme. Emme halua päästä eroon työstä, vaan ennen kaikkea palkkaorjuudesta, eli työstä, josta emme pysty päättämään itse ja jonka hedelmät korjaa joku muu. Valtio säädöksineen ei tule koskaan muuttamaan palkkatyön luonnetta, se toimii vain “pehmusteena” välissä. Palkkatyö muuttuu vain, kun työntekijät ottavat haltuun tuontantovälineet ja järjestäytyvät. Tästä järjestäytymisestä on olemassa erilaisia ehdotuksia.

Anarkosyndikalismi perustuu vapaiden tuottajien tai työläisten liittoihin. Tällä tarkoitetaan tuotantovälineiden yhteisomistusta ja työläisten konsensukseen perustuvaa päätöksentekotapaa. Tähän pyritään luomalla autonomisia, horisontaalisia ammattiliittoja, jotka pyrkivät ottamaan tuotantovälineet haltuun. Tämä tapahtuu niin, että työntekijät järjestäytyvät eri tuotannon haarojen mukaan tai työpaikoittain itsenäisiksi yksiköiksi ja ryhtyvät sitten hoitamaan tuotantoa yhteistyössä muiden kanssa. Tämä ei sulje ulos muita työn ja tuotannon järjestämisen muotoja. Nämä autonomiset ammattiliitot toimivat samalla myös ”kouluina”, sillä niissä opitaan niin horisontaalista päätöksentekoa kuin tuotannon pyörittämistä ilman hierarkkisia valtasuhteita.

Suomi luo haastavan kontekstin autonomiselle ja anarkosyndikalistiselle työssä järjestäytymiselle, sillä täällä institutionaalisen ammattiyhdistyksen edustuksellinen malli on hyvin vahva. Virallinen ammattiyhdistystoiminta on luonnollistettu ainoaksi oikeaksi, ja opimme sen puitteissa, että joku muu hoitaa meidän asioitamme ja päättää puolestamme. Tähän liittyy myös se, että joitakin työn muotoja ja etujen puutetta kritisoidaan, mutta itse palkkatyötä ei laisinkaan.

On tärkeää järjestäytyä työssä, järjestää työ uusiksi, mutta se ei sulje pois muita järjestäytymisen muotoja. Individualistianarkistit ja mutualistit argumentoivat, että yksilön pitää saada täytenä kaikki tuottamansa tuotteet itselleen. Anarkokommunistit painottavat kuitenkin, että oikeuden mukaisin ja toimivin malli on se, jossa kaikki tekevät kykynsä ja saavat tarpeidensa mukaan. Näin otetaan huomioon nekin jotka eivät kykene työskentelemään ja saadaan ylläpidettyä myös monimutkaisempia tuotantoprosesseja. Tällä hetkellä vain harva asia tuotetaan niin, että yksi yksilö voi hoitaa koko tuotantoprosessin. Kuitenkin palkkatyön ulko puolella olevat tilat ja taistelut luovat myös mahdollisuuksien horisonttia ja myös tukiverkkoja muille taisteluille. Ne ovat myös itsessään yhtä olennaisia taistelun muotoja kuin työssä järjestäytyminen, kyseessä ovatkin osittain lähinnä painotuserot. Olkoon toiminnan muotona sitten työssä järjestäytyminen, sabotaasi, tai kokonaan palkkatyön ulkopuolelle jättäytyminen, niin olennaisinta on löytää itselleen mielekkäin tapa taistella hierarkkisia valtasuhteita vastaan!

Senja Valos

Proudhon, Pierre-Joseph, Qu’est ce que la propriété? (What is Property?, 1840)

Federici, Silvia,2004, Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation. Brooklyn, NY: Autonomedia.